Kyse ei ole tämän nimisistä ihmisistä eikä myöskään heistä - joihin itse ajoittain lukeudun - jotka ovat jatkuvasti myöhässä joka paikasta. Kyse on puutarhan kukkasista, tai joistakin heistä. En ole mitenkään hyvä esikasvattamaan yhtikäs mitään, kaiken lisäksi on meillä niin ahdasta ettei se käytännön syistä oikein onnistu. Olen kuitenkin huomannut että vuosi vuodelta alan pitää asioista joista en ennen pitänyt. Joten, keväällä innostuin kokeilemaan asterien ja joidenkin muiden esikasvatusta. Ei se mennyt kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, ne olivat ulkona melkein koko ajan, joskus muistin tuoda ne pakkasöiksi eteiseen..Vettä saivat varmasti niin että olisivat saaneet kukkamaailman uintimitalin jos sellainen olisi jaossa ollut..No, ylpeydellä ei ollut rajaa kun mullasta alkoi työntyä jotain ylös. En olisi voinut olla ylpeämpi kuin jos olisin itse ne kukat luonut! Asterit olivat sisukkaita (toisin kuin esim miinanköynnösraukat jotka eivät vieläkään taida tietään missä päin on ylöspäin) ja hellin käsin sain ne istutettua kukkapenkkiin. Yksitellen, hellästi toisistaan irrotellen kuin takkuja lapsen tukasta (jokainen tuon homman tehnyt tietää millaista hellyyttä ja kärsivällisyyttä se homma vaatii). Ja taas tuli vettä päälle, ja jotain lannoitteen tapaistakin. No, nyt on syyskuu puolessa välissä. Ja NYT ne ovat nupussa...En tiedä koska niiden pitäisi oikein kukkia, mutta minulla kaikki kukkii tosi myöhään. Gladioluksetkin ilahduttavat meitä nyt, ja minä pelkään sydän syrjällään koska se kauhea hallayö koittaa joka tappaa niiden orastavan kukoistuksen lopullisesti. Kannankin niitä uutterasti sisälle maljakkoon, sillä se on yksi tärkeimmistä syistä miksi minä kukkia kasvatan - jotta niitä voisi tuoda sisälle iloksi!
Mitä tästä siis opin? Ehkä alan ensi keväänä esikasvattaa jotain jo helmikuussa ja kuskaan niitä sisään ja ulos uskollisesti kuin käki kellossaan. Tai sitten istutan vanhaan malliin vain sellaisia kukkia joiden siemenet heitetään suoraan maahan ja sitten vaan odotetaan että ne hoitavat itse itsensä ja hyppäävät loppukesästä maljakkoon. Tai ehkä tässäkin voisi sittenkin kehittyä?
Mieheni ilahdutti minua tuomalla aamiaispöytään oksan amppelipelargonista - pieni ihana ele, joka lämmitti mieltä. Voi kun joku mies nyt lukisi tätä tekstiä koska nyt tulee tärkeä tiedotus:
Arvoisat miehet; antakaa vaimolle tai tyttöystävälle kukkia. Niiden ei tarvitse olla kalliita buketteja suoraan kukkakaupasta, vaan hypätkää ojan pientareelle (jos asutte jossain jossa on kukkivia ojanpientareita) ja poimikaa oksa villiruususta tai pihlajamarjaterttu tai mitä tahansa. Lupaan että se on päivänne paras teko, kunhan annatte sen vilpittömin mielin. "Sano se kukkasin", siinä on kyllä jotain perää.. Eikä ole väliä oletteko olleet "kimpassa" viikon, vuoden, kymmenen vuotta tai viisikymmentä vuotta - pieni lempeä ele tehoaa aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti