torstai 22. huhtikuuta 2010

Aivoja ja orvokkeja

Voisiko hullumpaa otsikkoa enää keksiä? Uskokaa tai älkää, tässä postauksessa kerrotaan tosiaan molemmista. Jännityksen ylläpitämiseksi aloitetaan niistä orvokeista.

Tähän aikaan vuodesta on hyvin vaarallista lähestyä taimistoa tai rautakauppaa, niissä kun on hyllymetreittäin houkutuksia jotka vetävät puoleensa kuin mesi nälkäistä mehiläistä..Tästä ilmeisestä vaarasta huolimatta menimme kuitenkin äitini mukana paikalliseen kesäpihalla varustettuun rautakauppaan. Äidin oli tarkoitus ostaa säkillinen turvetta. Pah, sanon minä, luuletteko että hän tosiaan pääsi kaupasta ulos pelkkä turvesäkki mukanaan? Ei vaan kaupasta käveli - turpeen lisäksi - ulos säkillinen siemenperunoita (äidille), pussi herneensiemeniä (minulle), pussi porkkanansiemeniä nauhana (minulle), pieni harava (tyttärelle), kolmen keltaisen orvokin ruukku (tyttärelle) sekä kolmen sinisen orvokin ruukku (minulle). Äiti parka, meidän kanssamme liikkuminen tulee kalliiksi..Mutta koska anteliaisuus on yksi äitini suurista iloista, niiasimme kauniisti ja kiikutimme aarteemme kotiin.

Ensin piti kokeilla uutta haravaa. Hyvin toimi, tosin patterit loppuivat aika nopeasti, outoa. Minun haravassani on sellaiset kausi-Duracellit, toimivat aina välillä niinkuin se pupu siinä mainoksessa. Pari päivää sitten toimivat hyvin, haravoin etupihaamme jossa toivottavasti kesällä tulee olemaan kaunis nurmikko, nyt on tainnut pälvikalju iskeä..Siihen ei ole istutettu nurmikkoa vaan se ilmestyi ihan itsestään kun rikkaruohoja alettiin ajaa matalaksi. Talvi on kuitenkin syönyt osan "nurmikosta" joten nyt näky on hieman lohduton. Eipä kyllä sitten ole sitä lumihomettakaan vai mikä se taudin nimi taas oli..Nyt ne Duracellit ovat olleet pari päivää epäkunnossa, mutta jos vaikka huomenna taas jatkaisin. Muuten voi käydä niin että ei-haravoidun alueen lehdet päätyvät haravoidulle puolelle ja se taas olisi ikävää..

Kun haravan toimintakyky oli testattu, vietimme mukavan hetken keräämällä kiinnostavia luonnonkoristeita lähiympäristöstä ja koristelimme orvokkiruukkumme. Laitoimme ne isompaan astiaan ja sitten vain luovuus valloilleen. Tässä minun ruukkuni:






















Ja sitten tyttären upea ruukku..











































Täytyy sanoa että olin myönteisesti yllättynyt että 6-vuotias kykenee tekemään noin upean sommitelman ihan itse, ja uskon olevani sentään tässä asiassa aika objektiivinen, minulta ei näet kehuja irtoa ellen oikeasti tykkää jostakin. Ikävä kyllä tuo asetelma ei tule kuvassa oikein oikeuksiinsa (vika kuvaajassa)..Ehkäpä tyttäreen on kulkeutunut geeneissä aimo annos taiteellisuutta, ja tietysti seura vaikuttaa - kun on päivät pitkät kahden höperön taiteilijan kanssa niin kaipa se jotain tekee..

On mielenkiintoista nähdä mihin ammattiin hän aikanaan suuntautuu, pienten tyttöjen tapaan hän on jo läpikäynyt useita vaihtoehtoja. Tosin lähes kaikki ovat olleet jotenkin estetiikan kanssa tekemisissä. En halua painostaa häntä mihinkään suuntaan, saa ryhtyä vaikka trukkikuskiksi jos haluaa. Tai no toivottavasti ei mutta kuitenkin..Tavallaan toivoisin hänestä taiteilijaa vaikka se tie ei ole kovin helppokulkuinen, tulot ovat epävarmat ja työ nostaa tunteet pintaan sekä hyvässä että pahassa (nimimerkillä kokemusta on). Toisaalta taiteilija elää väkevästi, elämä on rikasta muuten kuin rahallisesti. No, aika näyttää. Sitä paitsi uskon maailman näyttävän ihan erilaiselta sitten kun hän on aikuinen, ja on mahdollista tehdä sitä työtä mistä todella nauttii.

Äitien tapaan olen säästänyt kaikenlaisia muistoja hänen ensimmäisiltä vuosiltaan, muun muassa minulla on kansio johon laitan parhaita piirustuksia. Muutama päivä sitten selailin kansiota ja huomasin kuvan joka nauratti meitä jo silloin kun hän sen piirsi. Työn nimi on "Äidin aivot"
















Miten tuolloin 5-vuotias lapsi on tullut siihen johtopäätökseen että aivoni näyttävät tällaisilta? Ja juuri tuollaiselta ne myös tuntuvat useimmiten, sekavilta ja solmuisilta..Mies jaksaa aina vitsailla putkiaivojen ja tippaleipäaivojen eroavaisuuksista, kummallakin on puolensa. Kuvassa näkyvät ehdottomasti pesunkestävät tippaleipäaivot! Mutta niinhän se on että lapset ovat useasti hämmästyttävän selväjärkisiä ja analysoivia, heitä eivät aikuisten turhanpäiväiset jaarittelut ja mutkittelut vielä paina!

Ja nyt nämä tippaleipäaivot menevät rentoutumaan hyvän kirjan pariin. Heipskeikkaa!

sunnuntai 18. huhtikuuta 2010

Valon tarpeessa

Aurinko - ja valo yleensä - on aikamoinen ihme, todellinen Luojan mestarinäyte. Valoa ja lämpöä tulee juuri sopivassa määrin (joidenkin mielestä saisi tulla enemmänkin), sopivasta kulmasta. Maan ja auringon etäisyys toisiinsa on täsmälleen oikea, kallistumia myöten. Tämä ei ole sattumaa vaan se kertoo älykkäästä Suunnittelijasta, kuten niin moni muukin asia ympärillämme.

Ihminen sitä vastoin töppäilee pienissäkin valoa koskevissa asioissa. Otetaanpa esimerkiksi viime syksynä purkkiin piilotetut helmililjan sipulit. Ilmeisesti äiti ne sinne laittoi, tai sitten minun muistikapasiteettini ei yllä riittävän pitkälle. Kyseinen purkki oli joka tapauksessa talven yli pienessä kylmässä tilassa joka oikeasti on sauna mutta toimii kellarina (mielenkiintoinen ristiriita, eikö totta?) Kun viikko sitten äidin kanssa saunaan/kellariin kurkkasimme jotain muuta hakiessamme, oli ruukusta alkanut kasvaa spaghettia jonka päässä oli joku omituinen möykky. Asiaa hieman tarkemmin katsottuamme totesimme että helmililjojahan ne olivatkin. Mutta kun saunassa/kellarissa ei juuri aurinko paistanut, olivat liljaraukat kovin kalpeita kasvoiltaan.

No, ajattelin että pistetään ruukku pihalle ja annetaan valohoitoa, jospa kukat tuosta vielä tokenisivat. Nyt ne ovat olleet valossa viikon.






















Mielenkiintoisia muutoksia on kasvissa tapahtunut. Kukat ovat ihan oikean värisiä kuten näette. Mutta lehdet ja varret, ne eivät enää löytäneet oikeaa sävyä, tai menikö niiltä vuodenajat sekaisin. Mutta ei se oikeastaan haittaa, nämä ovat upeita juuri tällaisina, varsinkin kevätsateen niitä kasteltua.





































Iloista alkavaa viikkoa!

perjantai 16. huhtikuuta 2010

Uusi elämä maalla

Jaaha, olisi varmaan sitten aika taas kirjoitella jotain..olipa tosi mukavaa että muutama uusikin lukija löysi tiensä tänne, tervetuloa vaan joukkoon! Minusta on niin kiva kun te kirjoittelette kommentteja, kaikenlainen palaute on mahtavaa! Tulee tunne että te tosiaan olette siellä, että joku ihan tosi lukee. Onhan tuo laskuri tuossa mutta sittenkin...Tyhjälle avaruudelle ei ole niin kiva kirjoittaa!

Ajattelin tänään kiinnittää huomionne yhteen lempiohjelmistani, sen nimi on "Uusi elämä maalla" ja se tulee Liv-kanavalta sunnuntaisin klo 13. En osaa oikein istua tv:n edessä keskellä päivää mutta onneksi isäni nauhottaa ohjelman joten voimme katsoa sen sitten kiireettä illalla. Ohjelma on englantilainen ja siinä on Iso-Britannian alueelta tarinoita ihmisistä jotka päättävät jättää kaupungin hektisen ympäristön, osa myös työnsä, ja aloittaa elämän maalla. He ostavat vanhan talonrötiskön, se voi olla vanha linna, lato, tai muuten vaan todella huonokuntoinen hökkeli, onpa osa lähtenyt jopa ulkomaille Espanjaan ja muualle. Tunnin ajan sitten seurataan miten taloa korjataan asuttavaksi, tehdään tolkuttoman pitkiä päiviä ja koetaan vastoinkäymisiä. Onneksi loppu on aina onnellinen joten ei tarvitse tolkuttomasti jännittää miten käy.






















Jostain syystä olen aina kovasti pitänyt sekä kirjoista, elokuvista että dokumenteista joissa on juuri tuo idea - että joku jättää kaiken entisen ja aloittaa ihan uuden elämän. Tekee sellaista mitä on aina todella halunnut tai joka tuntuu paljon mielenkiintoisemmalta kuin kaikki aiempi. Lähtee vaikka jostain turvallisesta virasta ja aloittaa sisustuspuodin pitämisen, tai jotain muuta sellaista mullistavaa :)
















Sanovat että kun ihminen täyttää 40, tulee tarve tehdä muutoksia. Ehkä tuo on vaikuttanut minuunkin. Olenhan minäkin tehnyt isoja muutoksia elämässäni, aloitin esimerkiksi yrittäjänä. Aina välillä pintaan nousee haave isosta vanhasta talosta jonka saisi kunnostaa, sellaisesta kivisestä mitä Gotlannissa paljon näkee. Olisi paljon tilaa, avaraa lattiapintaa, iso maalaiskeittiö puuhelloineen. Kunnon työhuone jossa kaikki saisi olla esillä, jossa koko perhe voisi askarrella ja touhuta työn ohessa. Piharakennus johon laittaisin sen pihapuodin ja gallerian, ehkä kesäkahvilankin. En minä siitä raskaasta työstä haaveile, vaan siitä hauskasta osuudesta, kun saa maalata seiniä ja hankkia kirpputoreilta kalusteita.






















Te jotka olette tuollaisen remontin käyneet läpi ajattelette ehkä että "tuo ei kyllä tiedä mistä puhuu". No, en ehkä tiedäkään, en ole aikuisiässä koskaan tehnyt isoa remonttia. Lapsuusvuosina muutimme kyllä useampaankin vanhaan taloon jotka sitten korjattiin. Noilta vuosilta minulla on monia onnellisia muistoja. Yksi  on muistikuva siitä kun istumme vanhempien ostaman vanhan kaupan keittiössä, remontti on juuri alussa. Äiti on paistanut pannulla makkaraa, juomme kahvia ja minä maitoa Arabian kupeista joissa oli neliapilan kuva (minulla on samanlaiset kupit itsellä nyt). Tunnen nenässäni tänä päivänäkin tuoksujen yhdistelmän; kahvi, paistettu makkara ja vanha talo. Tuosta talosta näen usein unta, siinä kysyn uusilta omistajilta jos saan mennä sisälle katsomaan, kaikki näyttää samaan aikaan tutulta ja vieraalta. Minulla on siinä unessa aina hyvä ja turvallinen olo.
















Ehkä joskus menenkin käymään, talo ei ole täältä kovin kaukana, tuolla mantereen puolella. Olemme ajaneet siitä ohi muutamia kertoja, talo näyttää oudosti kutistuneen kun se muistikuvissani oli niin valtavan suuri.

Elämäntilanne on tällä hetkellä sellainen ettei muuttaminen ole ajankohtaista, mutta voihan sitä vähän haaveilla siitä "rämsistyneestä talosta". Tärkeää on kuitenkin muistaa viljellä tyytyväisyyttä, muuten mikään ei näytä enää kivalta. Meillä on kiva "uusvanha" talo (joskin vähän pieni) ja tätä pitää nyt kehittää sellaiseksi kuin toivoisi kodin olevan. Eiväthän ne ulkoiset puitteet loppujen lopuksi ole ne kaikkein tärkeimmät, hieno koti on täysin hyödytön jos sen täyttävät vihaiset, riitelevät ja onnettomat ihmiset. Sitä vastoin pieni vaatimaton mökki voi olla onnellinen koti jos siellä asuu sopuisa, yhteen hiileen puhaltava perhe.






















Jos haluatte myös vähän haaveilla, kurkatkaapa sitä Uusi elämä maalla-ohjelmaa. Mahtaisikohan Suomesta löytyä samanlaisia tarinoita, siinäpä jollekin ohjelmaidea!

lauantai 3. huhtikuuta 2010

Kotireportaasi

Taisin jokin aika sitten luvata että teen sellaisen leikkimielisen "kotireportaasin" sisustuslehtityyliin. Meinasi koko idea kaatua kun laitoin itselleni liian suuria vaatimuksia ja tuntui ettei kaikki paikat ole koskaan riittävän tiptop..Mutta tadaa!! Nyt se on kuitenkin valmis, se reportaasi siis. Joten olkaa hyvä, tässä kuvitteellinen artikkeli jonka otsikoksi laitoin:


















Täällä asuu: John Sychold, taidemaalari, Laura Sychold, yrittäjä ja valokuvaaja, Eleonora 6 vuotta ja Tipi-koira 1,5 vuotta.

"Paras kohteliaisuus minkä talomme voi saada on, kun joku kysyy olemmeko remontoineet vanhan mökin. Talo on nimittäin oikeasti vasta reilut 10 vuotta vanha, mutta se on tietoisesti haluttu tehdä vanhanaikaisen saaristolaistalon näköiseksi ja rakentaessa on käytetty aika paljon kierrätysmateriaaleja kuten vanhoja ovia ja kattotiiliä" kertoo perheen äiti Laura Sychold.

Laura aloitti talon suunnittelun ja rakentamisen muutamaa vuotta ennen kuin tapasi miehensä, niinpä talon koko on enemmän "sinkulle" sopiva. "Jos olisi tiennyt että tapaan taidemaalarin joka tarvitsee elintilan lisäksi ateljeen ja että saan vielä ihanan tyttären ja koiran, olisin ehdottomasti lisännyt metrejä joka suuntaan taloa suunnitellessa", Laura nauraa. Nyt neliöitä on noin 54 mutta vielä on ainakin sopu antanut sijaa. Ja jos alkaa ahdistaa, on oven ulkopuolella kilometritolkulla kallioita, metsää ja peltoja joilla vaeltaa.






















Tässä näkymä makuuhuoneen ovelta. "Nukumme koko perhe samassa huoneessa, jopa koira tulee usein nukkumaan huoneen lattialle. Meistä on kodikasta olla niin lähekkäin". Sisustuksen väritys vaihtelee vuodenaikojen ja mielialojen mukaan, samaten valintoihin vaikuttaa lämpötila. "Kovilla pakkasilla on ikkunoissa oltava paksut verhot jotta kylmä pysyy ulkona". Nyt ikkunassa on kuitenkin jo ohuet sifonki-verhot ja värimaailma on turkoosi-sini-vihreä. Seinällä Laura Sycholdin valokuva "Blue" kankaalla.
















Suosikkivärejä






















"Ellin boksi". Omaa huonetta ei tyttärellä tällä hetkellä ole mutta olohuoneen nurkkaan on tehty oma pieni kolo johon voi käpertyä vaikka lukemaan. Välillä siellä istutaan yhdessä äidin kanssa ja luetaan tai keskustellaan syvällisiä. "Lapset pitävät tällaisista koloista. Omasta lapsuudesta muistan että minulla oli oma pesä vanhassa isossa vaatekaapissa josta oli ovi poistettu. Talomme oli suuri mutta tuolla "komerossa" viihdyin hyvin. Ehkä tällaisissa paikoissa on sopivaa maja-tunnelmaa lapsille!"
















Vaikka ulkona on vielä komeat hanget, on kesäinen tunnelma vallannut olohuoneen. "Kyllästyin talven tummiin sävyihin ja päätin ottaa varaslähdön kesään, niinpä täällä on nyt heleää vihreää ja raikasta pinkkiä. Paksut verhot vaihtuivat ohuisiin ruusukuvioisiin ja nyt koko huone kylpee kevään kirkkaassa auringonpaisteessa".
















Väri-iloa ikkunalaudalla.






















Taidemaalari-mies maalaa yleensä purjelaivoja kankaalle, mutta tämän hän teki tiffany-työnä muutamia vuosia sitten. Upeat värit hehkuvat aamu-auringossa.

















"Pyrimme elämään vaatimattomasti ja luonnonläheisesti, talomme lämpiää esimerkiksi lähes kokonaan puilla. Niitä kuluikin aikamoinen määrä tänä talvena. Takkatuli tuo lämmön lisäksi ihanaa tunnelmaa kotiin. Seinällä miehen tekemä maalaus vuosien takaa, motiivi Portugalista, miehen suosikkimaasta.
















Yksityiskohta kirpputorilta löytyneestä tilkkutäkistä. "Rakastan kaikkea kulunutta ja patinoitunutta, tässä täkissä on aivan ihastuttavat puuteriset sävyt. Näitä ei löydä kovin usein. Ihastelen tätä nyt jonkin aikaa, sitten se saa todennäköisesti jatkaa elämää muodossa tai toisessa nettikaupassani".






















Lauran työnurkkaus olohuoneen yhdessä kulmassa. Täältä käsin hän pyörittää nettikaupaansa "Laura´s sisustus ja taide (www.lauras.fi), kaupasta löytyy miehen upeita maalauksia, Lauran taidevalokuvia, käsinpoimittuja sisustustuotteita jotka Laura etsii kirpputoreilta ja muualta sekä omaa tuotantoa joka pyritään tekemään kierrätysmateriaaleista. "Olen ollut yrittäjä nyt vuoden verran. Olen valokuvannut yli 20 vuotta ja sisustaminen nimenomaan taloudellisesti ja ekologisesti on kiinnostanut aina. Oli mahtavaa saada yhdistää nämä asiat yrityksessäni, jota haluan kehittää edelleen kiinnostavaksi ja yksilölliseksi. Pyrin löytämään sisustustavaroita jotka olisivat mielenkiintoisia, erilaisia, ihmisille jotka arvostavat juuri yksilöllisyyttä. Kuulun myös "retro-sukupolveen" joille 60-70-luvun tavarat ovat nostalgisia muistoja lapsuusajasta. Näitäkin kaupasta löytyy.

Värit ovat Laura omassa elämässä tärkeällä sijalla, ne piristävät, innostavat, rauhoittavat aina tarpeen mukaan. "Skandinaavinen vaalea tyyli on sisustuksessa kaunis mutta itse tarvitsen värejä. Talvi on pitkä ja pimeä ja usein valkoinenkin, siksi sisätiloihin tarvitaan värikkyyttä. Kaikkea pitää kuitenkin olla sopivasti, tärkeintä on että itsellä ja perheellä on hyvä olla kotona. Suomalaiset ovat tulleet rohkeammiksi värien käytössä, osittain se johtuu varmasti siitä että monet ovat matkustelleet esimerkiksi Intiassa, jossa värit ovat ihan omaa luokkaansa. Itse en ole siellä ainakaan vielä käynyt mutta nautin intialaisesta värimaailmasta valtavasti. Huomaan myös räiskyvän värimaailman esiintyvän usein valokuvissani".






















Kevään merkkejä maljakossa.





































Näkymä keittiöön. Pöytä on katettu juhla-ateriaa varten, uunissa valmistuu kokonainen kana ja paahdetut vihannekset. "Valmistan ruokaa samalla mentaliteetilla kuin sisustan: yksinkertaista, rustiikkia, boheemia, iloista ja nautittavaa sen olla pitää."






















Keittiön nurkkaus, narsissit loistavat kuin pienet auringot. Kukkasten alla pilkottaa pieni kamina. "Emme ymmärrä miten tulimme aluksi toimeen ilman keittiön pientä kaminaa. Mikään ei voita tulen räsähtelyä ja liekkien lämpöistä hehkua kun syömme aamiaista, varsinkin kun ulkona paukkuu pakkanen".
















"Pidän sanoista boheemi, rouhea, shabby chic, elämää nähnyt. Tämä heijastuu kotimme sisustuksessa. Kaikki rakentuu kirpputorilöydöistä, saadusta, Ikeasta ja muista löydöistä. Olen opetellut olemaan niuhottamatta jos joka nurkka ei kiillä, se olisi kyllä lähellä perusluonnettani. Elämä kun on paljon muutakin kuin vaan siivousta. En ehkä koskaan saa kotini sisustusta valmiiksi mutta olen miettinyt haluanko edes? Jatkuvassa luomisprosessissa on jotain kiehtovaa ja virikkeellistä - kunhan nyt ei ihan pahvilaatikossa tarvitse asua keskeneräisen seassa".

Sama viehättävä boheemius jatkuu myös puutarhassa joka on vasta löytämässä muotoaan. Tätä juttua tehdessä on vielä lumi maassa mutta tässä joitakin tunnelmakuvia perheen omasta albumista:



























































































































"Täällä, Suomen suurimalla meren saarella, elämme yksinkertaista mutta mielenkiintoista ja haastavaa elämää, edessä on uusi kesä ja paljon jännittäviä haasteita." Toivomme perheelle menestystä toimissaan!

No niin. Nyt te olette käyneet meillä, toivottavasti viihdyitte. Ihan kaikkia nurkkia ja koloja en tietenkään näyttänyt, vaan eipä niitä näytetä oikeissakaan kotireportaaseissa! Oli muuten yllätävän haastavaa kuvata omaa kotiaan, täytyy nostaa hattua niille jotka sitä työkseen tekevät, kuvaavat ja stailaavat.

Mukavaa viikonlopun jatkoa!

Exotiikkaa..

Ihanaa olla taas kotona! Tai siis johan tässä on oltu melkein viikko, ei vaan ole ollut aikaa kirjoitella..Kun maanantaina palasimme, oli luonto työskennellyt ahkerasti vuodenajan vaihtamiseksi. Yhtäkkiä ennen niin tavalliset ja ehkä vähän ikävätkin asiat olivat ihania ja iloisten huudahdusten ansaitsevia, ennenkaikkea perheen kuusivuotiaan mielestä. Itse katselin huvittuneena miten pihan taideteokset olivat muuttaneet muotoaan. Elegantti lumidaami oli muuttunut.. 






















..hampaattomaksi lumimuumioksi ja komea hylje taas...
























oli hukannut päänsä. Laitoimme lähtiessä leivänmurusia pään päälle, ehkä pikkulinnut söivät innostuksissaan päänkin? Menimme kävellen tapaamaan vanhempiani pellon toiselle puolelle. Matkan varrella ihastuneita huudahduksia aiheuttivat..

















PALJASTA MAATA!!

















KIVIÄ, LIEJUA, KURAVETTÄ!






















OJA NÄKYVISSÄ, SULAA VETTÄ OJASSA!!

Ja kun palasimme mummolasta taas omalle pihalle, totesimme että..

















TALOSSAMME ON KATTO!



















KADONNUT KYLPYANKKA LÖYTYI! RÄYSTÄÄSTÄ TIPPUU VETTÄ (ankka näköjään on myös huomannut saman)!

Sellaista se pitkä, raskas, jäinen, luminen, kylmä ja pakkaskylläinen talvi teettää meille suomalaisille. Toivoa vuodenajan vaihtumisesta siis on. Olemme asiasta täysin vakuuttuneita ja siksi pihaamme onkin  ilmestynyt..



















Tällainen uusi työväline. Nyt vain odotellaan että sitä tarvitaan..