Mutta siis niin. Tänne oli nyt ihan pakko tulla notkumaan siksi, että sää ikkunan ulkopuolella nyt vain on sellainen, että on aika jakaa tänne jälleen yksi kolumniteksteistä. Lunta tulee yllättäen taivaan täydeltä ja tuuli levittelee sen tasaisen tappavasti joka niemeen ja notkelmaan. Suunniteltu visiitti sinne kirjanpitäjälle siirtyi väkisin huomiseen. En nimittäin pääse ulos täältä. Tai jos pääsen ulos, en pääse enää takaisin. Joten jatkan kirjojen pitelemistä ja heitän teitä tekstillä. Ottakaahan koppi :D Teksti löytyy tuttuun tapaan ruotsinkielisen osion jälkeen.
ps. miksi sää kuvassa ei näytä ollenkaan siltä, kuin se oikeasti on??
ps.2 meillä on nyt kyllä hiihtolomaviikko, joten puheet arkiaamuista kolumnitekstissä osuvat kohdalleen menneinä ja tulevina viikkoina ;)
Jomenvisstnej..jag borde faktiskt inte alls hänga här på bloggen utan snällt hålla på med mina papper, dom stirrar anklagande på mig från bordet bredvid. Det är ju nämligen den tiden på året igen. Den tiden, då företagare är kroniskt försenade med sina papper till bokföraren, som kanske inte gillar oss så jättemycket just nu. Jag menar, varför är det så svårt att få allt det här fixat i god tid?? Jag lämnar in papper bara en gång om året, så jag har ju faktiskt ett helt år på mig att ordna allt. Visserligen gör jag ju lite annat också under året än pläddrar i gamla kvitton, men ändå..Jag vet att det bor en liten kanslist i mig, som älskar ordning och reda och jag håller på att leta upp henne..Hon har bara gömt sig på ett så fiffigt sätt det här året, så det tar lite tid. Nåja, jag har kommit lite mer än halvvägs, så jag (och bokhållaren) lär överleva det här året också.
Varför jag nu hänger här tänker jag skylla vädret för. Det kommer nämligen snö ner nu på ett sådant sätt, att vi nästan redan är insnöade. Det tilltänkta besöket till bokhållaren förflyttades till imorgon, jag kommer nämligen inte ut härifrån med bilen. Eller ja, ut kommer jag kanske, men i så fall inte hem. Så jag fortsätter att hålla böckerna själv idag och delar med mig ännu en kolumntext, som så bra passar in här. Tyvärr återigen på finska. Men men..google translator ni vet..
Kelissä kuin kelissä
Kello on 07.30 arkiaamuna.
Tunnelma on kuin NASAn rakettilähettäjäisissä. Jännitys on käsin
kosketeltavissa. Onnistuuko lähtö vai tuleeko odottamattomia
ongelmia?
No, emme sentään ole
lähdössä avaruuteen, vaan parin kilometrin päähän
koulutaksille. Kun kotikoululaisesta tuli Keskuskoulun oppilas,
aikaiset aamulähdöt muuttuivat osaksi arkeamme. Tämän talven
alati vaihtuva keli ja meidän haastava kotimaastomme ovatkin sitten
tehneet liikkumisesta hyvinkin jännittävää.
Täällä asuttujen
vuosien aikana olemme ehtineet kokea monenlaisia talvia. Syrjäinen
sijaintimme ja se tosiasia, ettei autojemme etupuskurissa röhnötä
työntölevyä, on muutamia kertoja johtanut siihen, että olemme
joutuneet kotiarestiin. Meillä on kyllä hyvä naapuri, joka
huolehtii auraamisesta järeällä kalustolla, mutta aina ei hänkään
ehdi joka paikkaan yhtäaikaa. Se samainen peltoaukea, joka antaa
minulle tilaa hengittää, päästää talvisin Kuningas Boren
tanssimaan riehakasta ripaskaa selälleen. Tulos: parissa tunnissa
tie on täyttynyt joko kauniista mutta kulkukelvottomasta nietoksesta
tai kivikovista kinoksista joihin ei pysty mikään. Tai no, onneksi
se aura sentään..Mutta läpi ei ole menemistä kolalla tai edes
autolla.
Olemme huomanneet, että
meillä käy talvisin harvemmin vieraita. Syykin siihen on ilmeinen.
Tavatessamme esimerkiksi kaupassa meiltä ei kysytä ensimmäiseksi
miten me voimme, vaan millaisessa kunnossa tiemme on, eikä se ole
ihme. Jyrkkiä mutkia, nousuja ja laskuja, kuoppia ja soraa sekä
pitkät pätkät joka suuntaan kallellaan olevaa paljasta kalliota,
jota pitkin vesi virtaa vuodenajasta riippumatta. Talvella vesi ei
virtaa kovin kauas vaan jäätyy kallion pintaan, tehden siitä
luistinradan suoraan kauhugalleriasta. Siinä monimuotoinen kuvaus
700 metrin pätkästä tietä, johon tosin itse olemme jo melko
tottuneita. Pakkohan se on, ei täällä muuten voisi asua.
En oikein vieläkään
tajua, miten olemme tyttären kanssa päässeet kiiltävää pintaa
pitkin ylös ja eteenpäin aamun pimeydessä. Se kanamuna jalan alla
on kyllä ollut ehdottoman tarpeellinen, kaasua ei ole voinut painaa
juuri ollenkaan. Yksikin liian voimakas painallus ja huomaakin
olevansa menossa parhaassa tapauksessa takaisin kotiin, auton
pyörähtäessä ympäri kaltevalla tasolla. Sepeliä olemme välillä
mieheni kanssa toki käyneet heittämässä pahimpiin paikkoihin,
mutta yleensä virtaava vesi tai kunnon lumipyry tekee senkin hyödyn
tyhjäksi.
Talviset lumivallit
tekevät autoilijan perustoiminnoistakin joskus kimurantteja. Otetaan
nyt vaikka peruuttaminen. En ole siinä kovin etevä muutenkaan,
mutta lumiselta pihalta lähtö kääntäen alamäkeen oikealle ei
aina onnistu ihan nappiin. Ilmaus ”lähtökuoppa” on tässä
yhteydessä saanut aivan uuden merkityksen. Sen kuopan olen nimittäin
muutaman kerran onnistunut löytämään, enkä ole päässyt sieltä
ylös ilman apua. Ainakin kerran on tarvittu kolme aikuista, jotka
sakeassa lumisateessa kaivoivat, väänsivät ja punnersivat
puolitoista tuntia auton pyörää kolosta ulos. Lähtihän se
lopulta, mutta otti koville.
Koska itsensä kehumista
ei yleensä katsota hyvällä, sanonkin nyt että mieheni ei lakkaa
ihmettelemästä, miten sekä minä että äitini pärjäämme näissä
ajo-olosuhteissa, naisia kun kai yleensä pidetään jostain
tuntemattomasta syystä arempina kuskeina. Hän on meistä kovin
ylpeä ja niin olen kyllä minäkin. Ei tee hyvää hermoille yrittää
ehtiä katastrofikelissä taksipysäkille, mutta silti jokainen
onnistunut ajoreissu saa minut tuntemaan itseni sankariksi. En
vaihtaisi kotipaikkaamme helppokulkuiseen kaupunkiympäristöön
mistään hinnasta, mieluummin kaivan itseni vaikka lapiolla ulos
täältä. Ja jos sitä lunta joskus tulisi ameriikantyyliin
kokonainen metri – no, ainahan voi sen päivän pitää kotikoulua.
Senkin me nimittäin osaamme. Siitä kuitenkin joku toinen kerta
lisää..