keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Kelissä kuin kelissä

Juu siis ei..minun ei todellakaan pitäisi nyt roikkua täällä blogia näpyttelemässä. On taas se aika vuodesta nimittäin. Se aika, jolloin yrittäjä on kroonisesti myöhässä paperinivaskoidensa kanssa ja kirjanpitäjä jyrsii jo valmiiksi lyhyitä kynsiään, enkä ehkä juuri nyt ole hänen lempi-ihmisensä. No, en ole onneksi yksin, meitä taitaa ikävä kyllä olla aika monta..Miten kissanviikset väpättäköön se on niin vaikeaa ihan kaikessa rauhassa laittaa ne paperit järjestykseen HYVISSÄ AJOIN, varsinkin kun minä toimitan ne vain kerran vuodessa - minulla on siis vuosi aikaa järjestelemiseen. On toki totta, että teen vähän muutakin kuin selailen vanhoja kuitteja sen vuoden aikana..mutta silti. Kaivelen sisältäni sitä pientä kanslistia, jonka tiedän ihan varmasti minussa asuvan, hän on vaan tänä vuonna hautautunut tavallista syvemmälle..Mutta..I will survive! Homma on jo puoliksi hanskassa, joten ehkä tästä selvitään..

Mutta siis niin. Tänne oli nyt ihan pakko tulla notkumaan siksi, että sää ikkunan ulkopuolella nyt vain on sellainen, että on aika jakaa tänne jälleen yksi kolumniteksteistä. Lunta tulee yllättäen taivaan täydeltä ja tuuli levittelee sen tasaisen tappavasti joka niemeen ja notkelmaan. Suunniteltu visiitti sinne kirjanpitäjälle siirtyi väkisin huomiseen. En nimittäin pääse ulos täältä. Tai jos pääsen ulos, en pääse enää takaisin. Joten jatkan kirjojen pitelemistä ja heitän teitä tekstillä. Ottakaahan koppi :D Teksti löytyy tuttuun tapaan ruotsinkielisen osion jälkeen.

ps. miksi sää kuvassa ei näytä ollenkaan siltä, kuin se oikeasti on??
ps.2 meillä on nyt kyllä hiihtolomaviikko, joten puheet arkiaamuista kolumnitekstissä osuvat kohdalleen menneinä ja tulevina viikkoina ;)


Jomenvisstnej..jag borde faktiskt inte alls hänga här på bloggen utan snällt hålla på med mina papper, dom stirrar anklagande på mig från bordet bredvid. Det är ju nämligen den tiden på året igen. Den tiden, då företagare är kroniskt försenade med sina papper till bokföraren, som kanske inte gillar oss så jättemycket just nu. Jag menar, varför är det så svårt att få allt det här fixat i god tid?? Jag lämnar in papper bara en gång om året, så jag har ju faktiskt ett helt år på mig att ordna allt. Visserligen gör jag ju lite annat också under året än pläddrar i gamla kvitton, men ändå..Jag vet att det bor en liten kanslist i mig, som älskar ordning och reda och jag håller på att leta upp henne..Hon har bara gömt sig på ett så fiffigt sätt det här året, så det tar lite tid. Nåja, jag har kommit lite mer än halvvägs, så jag (och bokhållaren) lär överleva det här året också. 

Varför jag nu hänger här tänker jag skylla vädret för. Det kommer nämligen snö ner nu på ett  sådant sätt, att vi nästan redan är insnöade. Det tilltänkta besöket till bokhållaren förflyttades till imorgon, jag kommer nämligen inte ut härifrån med bilen. Eller ja, ut kommer jag kanske, men i så fall inte hem. Så jag fortsätter att hålla böckerna själv idag och delar med mig ännu en kolumntext, som så bra passar in här. Tyvärr återigen på finska. Men men..google translator ni vet..


Kelissä kuin kelissä


Kello on 07.30 arkiaamuna. Tunnelma on kuin NASAn rakettilähettäjäisissä. Jännitys on käsin kosketeltavissa. Onnistuuko lähtö vai tuleeko odottamattomia ongelmia?
No, emme sentään ole lähdössä avaruuteen, vaan parin kilometrin päähän koulutaksille. Kun kotikoululaisesta tuli Keskuskoulun oppilas, aikaiset aamulähdöt muuttuivat osaksi arkeamme. Tämän talven alati vaihtuva keli ja meidän haastava kotimaastomme ovatkin sitten tehneet liikkumisesta hyvinkin jännittävää.
Täällä asuttujen vuosien aikana olemme ehtineet kokea monenlaisia talvia. Syrjäinen sijaintimme ja se tosiasia, ettei autojemme etupuskurissa röhnötä työntölevyä, on muutamia kertoja johtanut siihen, että olemme joutuneet kotiarestiin. Meillä on kyllä hyvä naapuri, joka huolehtii auraamisesta järeällä kalustolla, mutta aina ei hänkään ehdi joka paikkaan yhtäaikaa. Se samainen peltoaukea, joka antaa minulle tilaa hengittää, päästää talvisin Kuningas Boren tanssimaan riehakasta ripaskaa selälleen. Tulos: parissa tunnissa tie on täyttynyt joko kauniista mutta kulkukelvottomasta nietoksesta tai kivikovista kinoksista joihin ei pysty mikään. Tai no, onneksi se aura sentään..Mutta läpi ei ole menemistä kolalla tai edes autolla.
Olemme huomanneet, että meillä käy talvisin harvemmin vieraita. Syykin siihen on ilmeinen. Tavatessamme esimerkiksi kaupassa meiltä ei kysytä ensimmäiseksi miten me voimme, vaan millaisessa kunnossa tiemme on, eikä se ole ihme. Jyrkkiä mutkia, nousuja ja laskuja, kuoppia ja soraa sekä pitkät pätkät joka suuntaan kallellaan olevaa paljasta kalliota, jota pitkin vesi virtaa vuodenajasta riippumatta. Talvella vesi ei virtaa kovin kauas vaan jäätyy kallion pintaan, tehden siitä luistinradan suoraan kauhugalleriasta. Siinä monimuotoinen kuvaus 700 metrin pätkästä tietä, johon tosin itse olemme jo melko tottuneita. Pakkohan se on, ei täällä muuten voisi asua.
En oikein vieläkään tajua, miten olemme tyttären kanssa päässeet kiiltävää pintaa pitkin ylös ja eteenpäin aamun pimeydessä. Se kanamuna jalan alla on kyllä ollut ehdottoman tarpeellinen, kaasua ei ole voinut painaa juuri ollenkaan. Yksikin liian voimakas painallus ja huomaakin olevansa menossa parhaassa tapauksessa takaisin kotiin, auton pyörähtäessä ympäri kaltevalla tasolla. Sepeliä olemme välillä mieheni kanssa toki käyneet heittämässä pahimpiin paikkoihin, mutta yleensä virtaava vesi tai kunnon lumipyry tekee senkin hyödyn tyhjäksi.
Talviset lumivallit tekevät autoilijan perustoiminnoistakin joskus kimurantteja. Otetaan nyt vaikka peruuttaminen. En ole siinä kovin etevä muutenkaan, mutta lumiselta pihalta lähtö kääntäen alamäkeen oikealle ei aina onnistu ihan nappiin. Ilmaus ”lähtökuoppa” on tässä yhteydessä saanut aivan uuden merkityksen. Sen kuopan olen nimittäin muutaman kerran onnistunut löytämään, enkä ole päässyt sieltä ylös ilman apua. Ainakin kerran on tarvittu kolme aikuista, jotka sakeassa lumisateessa kaivoivat, väänsivät ja punnersivat puolitoista tuntia auton pyörää kolosta ulos. Lähtihän se lopulta, mutta otti koville.


Koska itsensä kehumista ei yleensä katsota hyvällä, sanonkin nyt että mieheni ei lakkaa ihmettelemästä, miten sekä minä että äitini pärjäämme näissä ajo-olosuhteissa, naisia kun kai yleensä pidetään jostain tuntemattomasta syystä arempina kuskeina. Hän on meistä kovin ylpeä ja niin olen kyllä minäkin. Ei tee hyvää hermoille yrittää ehtiä katastrofikelissä taksipysäkille, mutta silti jokainen onnistunut ajoreissu saa minut tuntemaan itseni sankariksi. En vaihtaisi kotipaikkaamme helppokulkuiseen kaupunkiympäristöön mistään hinnasta, mieluummin kaivan itseni vaikka lapiolla ulos täältä. Ja jos sitä lunta joskus tulisi ameriikantyyliin kokonainen metri – no, ainahan voi sen päivän pitää kotikoulua. Senkin me nimittäin osaamme. Siitä kuitenkin joku toinen kerta lisää..

lauantai 18. helmikuuta 2017

Miten minä tänne päädyin? Hur hamnade jag här?

Viime kerralla jaoin kanssanne kolumnitekstin muutaman vuoden takaa, jossa avasin meidän vedenhakurituaalejamme. Teksti oli osa usean kymmenen tekstin sarjasta, jossa osittain kerron elämästämme hieman erilaisissa oloissa ilman perusmukavuuksia, osittain kirjoittelen ajatuksiani noin yleensä. Haluaisitko lukea lisää? Tästä lähtien julkaisen tänne tasavälein tekstiä, nyt aloitammekin aivan alusta! Tervetuloa meille, ihan luomusti vaan :)

ps. kuvassa kotimme niinkuin se oli vielä parisen vuotta sitten. Paljon on tapahtunut sen jälkeen ja talon ulkomuotokin muuttunut. Tämä näkymä on kuitenkin edelleen hyvin rakas.



Förra gången fick ni läsa en kolumntext från några år tillbaka. Den ingick i en serie texter, där jag berättar om livet i lite enklare förhållanden, utan de så kallade normala bekvämligheterna. Skulle ni vilja läsa mer? Nu känns det ju lite knasigt att fråga så här på svenska, eftersom texterna är på finska..Men det är lyckligtvis många här, som kan både och. Dessutom har vi ju vår vän google translator, som ju gör livet såå mycket roligare. Jag har tänkt nu att publicera en text med jämna mellanrum, och nu börjar vi riktigt från början. Välkommen med, till vårt ekoliv :)

ps. på bilden ser ni vårt hem, så som det såg ut för några år sedan. Det har hänt en hel del sedan dess, även med huset..Men den här vyn är fortfarande lika nära mitt hjärta.


Osa 1: Miten minä tänne jouduin?

Downshifting. Siinä sana, joka alkaa olla tuttu jo lähes kaikille. Kysehän on ”pienemmällä vaihteella ajamisesta”, leppoistamisesta, elämän kohtuullistamisesta, elämäntyylin muutoksesta. Elämisestä pienemmillä taloudellisilla resursseilla, mielellään maalla, lähellä luontoa.
Minä, joka yleensä tanssin epätahdissa muotivalssien kanssa, olen kerrankin ehtinyt ensimmäisten joukkoon. Uskaltaisinpa melkein väittää, että perheemme oli huipputrendikäs jo ennen kuin koko sanaa oli edes keksitty. Näissä luomupuitteissa olemme nimittäin asuneet jo 16 vuotta.

Downshifting ei oikeastaan ole mikään uusi keksintö. Jo retroaikakautena, lapsuuteni kultaisella 70-luvulla, oli vaatimaton maalaiselämä monelle jokapäiväistä arkea. Jossain vaiheessa yhteiskuntamme kuitenkin syöksyi teknologian huippuaikaan. Kaupungit alkoivat suurentua, talot kasvaa kohti korkeuksia. Autoista tuli huippunopeita, internet kutisti maailman läppärin, nyt jo kännykän näytön kokoiseksi. ”Nopea” ja ”tehokas” nousivat laatusanojen ykkösiksi. Näillä olemme nyt menneet muutamia vuosia, monenkarvaisia hilavitkuttimia keräten.

Entä nyt? Sanavarastoomme on hiipinyt sanoja kuten ”aito”, ”eko”, ”luomu”, ”yksinkertainen”. Jopa muodin maailmassa puhutaan ”nudesta”, viitaten meikkiin, joka on kuin ei olisikaan.
Meihin on siis mitä ilmeisimmin iskenyt tarve palata elämän alkulähteille. Miksiköhän? Onko niin, että kaikki, mitä nopealla teknologialla ja pakokaasuisilla kaupungeilla on tarjota, on jo nähty? Kun tietotekniikka saavuttaa huippunsa, katseet kääntyvät kohti vanhaa kunnon Remingtonia? Tai kun hifi-laitteet hipovat avaruustasoa, aletaan etsiä savikiekkoja ja veivigrammofoneja? Olemmeko kyllästyneet kaikkeen keinotekoiseen ja etsimme nyt aitoa ja alkuperäistä?

Tämä lienee yksi syy. Toinen saattaa olla se, että ihmiset ovat alkaneet voida huonosti. Stressistä on tullut yhtä jokapäiväinen osa elämää kuin hengittämisestä. Kynttilät palavat loppuun molemmista päistä. Burnoutista johtuvat sairauslomat yleistyvät. Ihmiset kaipaavat rauhaa, mutta uraputkesta sitä ei löydy.
Siispä – kierrokset alas ja elämänlaatua hakemaan.

Mikä on minun syyni tällaiseen elämäntyyliin? Sielultani olen aina ollut maalaistyttö, vaikka kaupungissa tuli välillä 14 vuotta asuttuakin. Lopullisesti juureni maaseudun rehevään multaan istutin kuitenkin oman pienen mökin ja avioitumisen myötä.

Ensin oli vuorossa mökin teko. Sinkkunaiselta se onnistui läheisten ja ystävien avustuksella. Mökin kokoa katsellessa voi päätellä, että kuvittelin olevani lopun ikää vannoutunut vanhapiika. Toisin kuitenkin kävi. Vastaan tuli mies, joka prinsessan saadakseen ei joutunut taistelemaan lohikäärmettä vastaan, mutta kaivoi lapiolla kuopat viemärikaivoja varten. Varsin sankarillinen teko mielestäni, väittäisin jopa että romanttinen, vaikka ei noin yhtäkkiä ajatellen siltä vaikutakaan. Perheemme on sittemmin kasvanut nyt jo 13-vuotiaalla tyttärellä, yhdellä höpsöllä koiralla ja kahdella kissalla.

Millaista on ympärivuotinen elämä mökissä, jonne juokseva vesi tulee vain, jos ämpärien kantaja jaksaa juosta ja jonka puuceen stereoista kuuluu linnunlaulu? Entä miltä tuntuu, kun ei tarvitse liittyä sunnuntain paluuliikenneletkaan? Tai pelottaako kun valoa ei näy missään ja lähistöltä kuuluu outoa valitusta? Tästä ja vielä monesta muusta olisi tarkoitus tässä kolumnissa kertoa.  Tervetuloa siis mukaan, ottamaan ihan luomusti vaan!



maanantai 13. helmikuuta 2017

Vettä, vettä!! Vatten, vatten!!

Tänään on ollut tämän vuoden ensimmäinen vahvasti keväinen päivä. Aurinko lämmitti, linnut lauloivat ja lumi suli kohisten. Kurjaa tässä päivässä on se, että tytär heräsi aamulla kovasti kurkkukipuisena. Tämä viikko taitaa hänen osaltaan mennä potilaana. No, jos nyt on pakko sairastaa, hyvä että tekee sen nyt. Ensi viikolla on hiihtoloma, ja olisi kyllä aika kohtuutonta, että viimeksi joululoman sairastanut joutuisi taas petiin, kun olisi kaikkea mukavaa tiedossa. Siispä, lepoa ja rakkautta, kyllä se siitä.

Kävin hakemassa pulkan kanssa vettä. ?? Niin, kuten olen tainnut jo mainitakin, meillä ei ole "normaaleja" mukavuuksia tässä meidän paratiisissa. Pulppuavaa lähdettä katsoessa tuli mieleen kolumniteksti, jonka kirjoitin parisen vuotta sitten. Kopioin tekstin teille tähän alle. Saatte siinä tarkemman selonteon siitä, mitä meillä pitää tehdä, jotta lasissa loiskahtelisi ja tiskialtaassa kuohuisi. Hauskoja lukuhetkiä ;) (Teksti löytyy ruotsinkielisen osuuden alapuolelta).



Idag har det varit den första riktiga vårdagen för i år. Solen värmde, fåglarna kvittrade och man kunde riktigt höra snön smälta. En underbar dag - förutom att vi har en flunssapatient här hemma. Dottern väckte mig imorse och sade att hon har hemskt ont i halsen. Tråkigt - men samtidigt tur att hon blev sjuk nu. Det skulle ju faktiskt ha varit höjden av orättvisa, om hon som låg sjuk på jullovet skulle nu ha missat allt det roliga igen. Så nu är det bara och vila och se till att bli frisk.

Jag var och hämtade vatten med pulkan. ?? Ja, som jag tidigare nämnt, har vi inte alla så kallade "normala" bekvämligheter här i vårt paradis. När jag stod och fyllde mina kanistrar och tittade på den porlande vattenkällan, kom jag att tänka på kolumntexten som jag skrev för några år sedan. Skall kopiera den hit. Nu är det tyvärr bara på finska och har inte riktigt tid att översätta, så ni får antingen "knäppa på finskan" eller kanske rentav använda google translatorn? Jag kan i så fall garantera, att texten säkert är ännu roligare än originalet :D 


Lähdevettä


Mitä sinä teet saadaksesi tiskivettä tai peseytyäksesi? Melko varmasti teet kevyen ranneliikkeen eli avaat hanan. Entä mitä me teemme? Talostamme ei löydy ainuttakaan hanaa. Vettä kuitenkin tarvitsemme ja saamme, vuodenajasta riippuen joko helposti tai vähän vähemmän helposti. Kesällä riittää että heittää paksun letkunpään pesuhuoneen ovesta sisään ja laittaa töpselin seinään. Vesi juoksee kauniisti. Tunnemme olevamme melkein mukavuuksilla varustettuja. Pesu- ja tiskivettä ei tarvitse säännöstellä vaan sitä voi tuhlata, mielin määrin. Mitä luksusta!

Hieman erilainen tilanne on pakkaskelien koittaessa. Autoon lastataan kanisterit ja ämpärit ja ajetaan 200 metrin päässä sijaitsevalle lähteelle. Auton käyttäminen ei tässä ole mitenkään luomua, tiedetään, mutta muuta keinoa ei ole 50 vesilitran kotiin kuljettamiseen. Maitokärry on hankintalistalla. Keskitalvella, jos lunta sattuu olemaan ja pulkka kulkee, haetaan vedet sillä. Potkukelkka on samaten oivallinen apuväline. Rakensipa mieheni vähän isomman putkirunkoisen vesikelkankin. Se on vain osoittautunut hieman raskaskulkuiseksi…

Vedenottopaikkamme on yhteinen lähimpien naapuriemme kanssa, vesi tulee kirjaimellisesti kalliosta. Jossain on lähteensilmä, joka antaa meille hyvää – eli ei minkään makuista vettä, sekä pesuun että juotavaksi. Veden laatua ja puhtautta ei ole koskaan testattu. Olemme kuitenkin maalaisjärjellä ajatelleet, että koska kaikki olemme edelleen hengissä, ei vesi voi olla kohtuuttoman myrkyllistä. Sitä paitsi ennen meitä oli kyläkulmamme alkuperäisin asukas juonut vettä jo vuosikaudet ja eli silti pitkän ja suhteellisen terveen elämän. Lisäksi arvelen että jos vesi nyt testattaisiin ja osoittautuisi jotenkin huonoksi, alkaisimme välittömästi sairastella. Ehkä se pään työntäminen pensaaseen kuitenkin toimii tässä tilanteessa? Silmät kiinni ja hyvää vettä juomaan, ei siinä ole mitään vikaa! Uskoisin tämän ”ei kemiallisesti puhdistetun” veden olevan myös syynä siihen, että vatsataudit ovat meillä hyvin harvinaisia vieraita. Vatsassa on rautainen armeija nitistämässä pöpöjä!

Monenlaisia hetkiä on tuon ihmelähteen äärellä vietetty. Kuunneltu kesäiltoina töyhtöhyyppien tuohtunutta ääntelyä, ne hupsut kun tekevät joka ikinen vuosi pesänsä keskelle peltoa ja hermostuvat heti, kun joku tulee sataa metriä lähemmäs. Kunpa ne ymmärtäisivät, ettei meistä ole niille vaaraa. Yläpuolelle kaartuu sininen taivas, silmien korkeudella lempeä tuuli heiluttelee pellon täydeltä tuoksuvia rypsikukintoja.

Huvittavaa on ollut myös seurata, miten pikkuiset sammakot leikkivät jukuparkkia vesiputkessa; ne hyppäävät veden vietäväksi putken yläpäässä ja hetken kuluttua – plups, syöksyvät ulos toisesta päästä. Tämä on tosin huvittavaa vain, jos päätepysäkkinä ei ole meidän juomavesiämpärimme. Toisaalta, uskottiinhan ennen, että sammakko kaivossa oli puhtaan veden merkki. Ehkä tätä voisi soveltaa ämpäreihinkin?

Vedenhakureissulla pääsee kylminä talvina leikkimään sankaria, melkein joka kerta. Ensin pukeudutaan kuin naparetkeläiset konsanaan; karvahattu tiukasti leuan alta kiinni, toppavaatteet, paksut saappaat ja hansikkaat, lopuksi kaulaliina kasvojen suojaksi niin että vain silmät näkyvät. Sitten pusketaan pulkkaa vetäen vastatuuleen, lumen ja pakkasen piiskatessa kasvoja kuin jäiset nuolet.

Lähteelle tullessa voi vastassa olla vähemmän ilahduttava näky: avoin pelto on päästänyt lumen tuiskuamaan niin, että siinä missä pitäisi olla 20 metriä avointa ja sileää, helppokulkuista kalliota, onkin puolitoista metriä paksu lumikerros. Eräänkin kerran kävin päättäväisesti lapion kanssa lumivallin kimppuun, mutta heti ensimmäinen isku hankeen osoitti, että tätä taistoa en voittaisi. Lumi oli kovettunut betoninkovaksi. Eipä siinä auttanut muu kuin kiivetä kantohangen päälle ämpäreiden kanssa, onneksi vedenottopaikka oli sentään vielä näkyvissä. Tänä talvena näiltä ongelmilta on vältytty, lunta kun ei tullut juuri nimeksikään. Juuri nyt vedenhakuelämyksiin kuuluvat kevään tuoksut, iloisesti vilkuttavat pajunkissat ja maan kosteudesta autereinen maisema.

En halua antaa meistä väärää kuvaa – totta kai olisi mukavaa jos vesi tulisi hanasta helposti, sillä aiemmin mainitulla ranneliikkeellä. Maillamme on sitä paitsi pilvin pimein vesisuonistoa joten kaivonkin saisi varmaan suhteellisen helposti laitettua. Urakka kokonaisuudessaan olisi kuitenkin niin arvokas, ettei se ainakaan tällä hetkellä sovi suunnitelmiin. Ehkä sitten joskus. Sillä aikaa nautimme siitä, mistä toiset ovat jopa valmiita maksamaan, nimittäin lähdevedestä. Sammakkoaromilla maustettuna.