keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Kelissä kuin kelissä

Juu siis ei..minun ei todellakaan pitäisi nyt roikkua täällä blogia näpyttelemässä. On taas se aika vuodesta nimittäin. Se aika, jolloin yrittäjä on kroonisesti myöhässä paperinivaskoidensa kanssa ja kirjanpitäjä jyrsii jo valmiiksi lyhyitä kynsiään, enkä ehkä juuri nyt ole hänen lempi-ihmisensä. No, en ole onneksi yksin, meitä taitaa ikävä kyllä olla aika monta..Miten kissanviikset väpättäköön se on niin vaikeaa ihan kaikessa rauhassa laittaa ne paperit järjestykseen HYVISSÄ AJOIN, varsinkin kun minä toimitan ne vain kerran vuodessa - minulla on siis vuosi aikaa järjestelemiseen. On toki totta, että teen vähän muutakin kuin selailen vanhoja kuitteja sen vuoden aikana..mutta silti. Kaivelen sisältäni sitä pientä kanslistia, jonka tiedän ihan varmasti minussa asuvan, hän on vaan tänä vuonna hautautunut tavallista syvemmälle..Mutta..I will survive! Homma on jo puoliksi hanskassa, joten ehkä tästä selvitään..

Mutta siis niin. Tänne oli nyt ihan pakko tulla notkumaan siksi, että sää ikkunan ulkopuolella nyt vain on sellainen, että on aika jakaa tänne jälleen yksi kolumniteksteistä. Lunta tulee yllättäen taivaan täydeltä ja tuuli levittelee sen tasaisen tappavasti joka niemeen ja notkelmaan. Suunniteltu visiitti sinne kirjanpitäjälle siirtyi väkisin huomiseen. En nimittäin pääse ulos täältä. Tai jos pääsen ulos, en pääse enää takaisin. Joten jatkan kirjojen pitelemistä ja heitän teitä tekstillä. Ottakaahan koppi :D Teksti löytyy tuttuun tapaan ruotsinkielisen osion jälkeen.

ps. miksi sää kuvassa ei näytä ollenkaan siltä, kuin se oikeasti on??
ps.2 meillä on nyt kyllä hiihtolomaviikko, joten puheet arkiaamuista kolumnitekstissä osuvat kohdalleen menneinä ja tulevina viikkoina ;)


Jomenvisstnej..jag borde faktiskt inte alls hänga här på bloggen utan snällt hålla på med mina papper, dom stirrar anklagande på mig från bordet bredvid. Det är ju nämligen den tiden på året igen. Den tiden, då företagare är kroniskt försenade med sina papper till bokföraren, som kanske inte gillar oss så jättemycket just nu. Jag menar, varför är det så svårt att få allt det här fixat i god tid?? Jag lämnar in papper bara en gång om året, så jag har ju faktiskt ett helt år på mig att ordna allt. Visserligen gör jag ju lite annat också under året än pläddrar i gamla kvitton, men ändå..Jag vet att det bor en liten kanslist i mig, som älskar ordning och reda och jag håller på att leta upp henne..Hon har bara gömt sig på ett så fiffigt sätt det här året, så det tar lite tid. Nåja, jag har kommit lite mer än halvvägs, så jag (och bokhållaren) lär överleva det här året också. 

Varför jag nu hänger här tänker jag skylla vädret för. Det kommer nämligen snö ner nu på ett  sådant sätt, att vi nästan redan är insnöade. Det tilltänkta besöket till bokhållaren förflyttades till imorgon, jag kommer nämligen inte ut härifrån med bilen. Eller ja, ut kommer jag kanske, men i så fall inte hem. Så jag fortsätter att hålla böckerna själv idag och delar med mig ännu en kolumntext, som så bra passar in här. Tyvärr återigen på finska. Men men..google translator ni vet..


Kelissä kuin kelissä


Kello on 07.30 arkiaamuna. Tunnelma on kuin NASAn rakettilähettäjäisissä. Jännitys on käsin kosketeltavissa. Onnistuuko lähtö vai tuleeko odottamattomia ongelmia?
No, emme sentään ole lähdössä avaruuteen, vaan parin kilometrin päähän koulutaksille. Kun kotikoululaisesta tuli Keskuskoulun oppilas, aikaiset aamulähdöt muuttuivat osaksi arkeamme. Tämän talven alati vaihtuva keli ja meidän haastava kotimaastomme ovatkin sitten tehneet liikkumisesta hyvinkin jännittävää.
Täällä asuttujen vuosien aikana olemme ehtineet kokea monenlaisia talvia. Syrjäinen sijaintimme ja se tosiasia, ettei autojemme etupuskurissa röhnötä työntölevyä, on muutamia kertoja johtanut siihen, että olemme joutuneet kotiarestiin. Meillä on kyllä hyvä naapuri, joka huolehtii auraamisesta järeällä kalustolla, mutta aina ei hänkään ehdi joka paikkaan yhtäaikaa. Se samainen peltoaukea, joka antaa minulle tilaa hengittää, päästää talvisin Kuningas Boren tanssimaan riehakasta ripaskaa selälleen. Tulos: parissa tunnissa tie on täyttynyt joko kauniista mutta kulkukelvottomasta nietoksesta tai kivikovista kinoksista joihin ei pysty mikään. Tai no, onneksi se aura sentään..Mutta läpi ei ole menemistä kolalla tai edes autolla.
Olemme huomanneet, että meillä käy talvisin harvemmin vieraita. Syykin siihen on ilmeinen. Tavatessamme esimerkiksi kaupassa meiltä ei kysytä ensimmäiseksi miten me voimme, vaan millaisessa kunnossa tiemme on, eikä se ole ihme. Jyrkkiä mutkia, nousuja ja laskuja, kuoppia ja soraa sekä pitkät pätkät joka suuntaan kallellaan olevaa paljasta kalliota, jota pitkin vesi virtaa vuodenajasta riippumatta. Talvella vesi ei virtaa kovin kauas vaan jäätyy kallion pintaan, tehden siitä luistinradan suoraan kauhugalleriasta. Siinä monimuotoinen kuvaus 700 metrin pätkästä tietä, johon tosin itse olemme jo melko tottuneita. Pakkohan se on, ei täällä muuten voisi asua.
En oikein vieläkään tajua, miten olemme tyttären kanssa päässeet kiiltävää pintaa pitkin ylös ja eteenpäin aamun pimeydessä. Se kanamuna jalan alla on kyllä ollut ehdottoman tarpeellinen, kaasua ei ole voinut painaa juuri ollenkaan. Yksikin liian voimakas painallus ja huomaakin olevansa menossa parhaassa tapauksessa takaisin kotiin, auton pyörähtäessä ympäri kaltevalla tasolla. Sepeliä olemme välillä mieheni kanssa toki käyneet heittämässä pahimpiin paikkoihin, mutta yleensä virtaava vesi tai kunnon lumipyry tekee senkin hyödyn tyhjäksi.
Talviset lumivallit tekevät autoilijan perustoiminnoistakin joskus kimurantteja. Otetaan nyt vaikka peruuttaminen. En ole siinä kovin etevä muutenkaan, mutta lumiselta pihalta lähtö kääntäen alamäkeen oikealle ei aina onnistu ihan nappiin. Ilmaus ”lähtökuoppa” on tässä yhteydessä saanut aivan uuden merkityksen. Sen kuopan olen nimittäin muutaman kerran onnistunut löytämään, enkä ole päässyt sieltä ylös ilman apua. Ainakin kerran on tarvittu kolme aikuista, jotka sakeassa lumisateessa kaivoivat, väänsivät ja punnersivat puolitoista tuntia auton pyörää kolosta ulos. Lähtihän se lopulta, mutta otti koville.


Koska itsensä kehumista ei yleensä katsota hyvällä, sanonkin nyt että mieheni ei lakkaa ihmettelemästä, miten sekä minä että äitini pärjäämme näissä ajo-olosuhteissa, naisia kun kai yleensä pidetään jostain tuntemattomasta syystä arempina kuskeina. Hän on meistä kovin ylpeä ja niin olen kyllä minäkin. Ei tee hyvää hermoille yrittää ehtiä katastrofikelissä taksipysäkille, mutta silti jokainen onnistunut ajoreissu saa minut tuntemaan itseni sankariksi. En vaihtaisi kotipaikkaamme helppokulkuiseen kaupunkiympäristöön mistään hinnasta, mieluummin kaivan itseni vaikka lapiolla ulos täältä. Ja jos sitä lunta joskus tulisi ameriikantyyliin kokonainen metri – no, ainahan voi sen päivän pitää kotikoulua. Senkin me nimittäin osaamme. Siitä kuitenkin joku toinen kerta lisää..

2 kommenttia:

  1. Huh huh.. on teillä aikamoinen tie ja varsinkin talvella se on jännitysnäytelmä miten selviydytte siellä ehjin nahoin. Kyllä te aikamoisia sankareita olette. Olkaa varovaisia siellä tiellä vaikka olette tottuneita. Paljon voimia ja haleja! ♥

    VastaaPoista
  2. Kiitos Margit! Tänä vuonna keli on ollutkin tavallista hankalampi, mutta ollaan vielä selvitty :)

    VastaaPoista