lauantai 30. tammikuuta 2010

Jäätä ja pellavaa

Kun aloitin tämän bloggaamisen, tarkoitus oli kirjoittaa paljon myös sisustamisesta ja muusta mikä liittyy työhöni. Jostain hassusta syystä ei noista aiheista kuitenkaan ole tullut niin paljon kirjoitettua, enemmän tästä on tullut valokuvablogi..Kertoneeko se sitten siitä mikä on lähempänä sydäntä? Kyllä minä sisustamisesta kovasti tykkään vaikka en oikeastaan sitä kotona niin paljon teekään, suutarin lapsilla jne..Tai en vaan ehdi, paitsi joskus kun saan sen muutoshepulin. Tässä pari päivää sitten tuli sellainen pienimuotoinen kohtaus joka tosin sitten tyssäsi alkuunsa. Sain nimittäin päähäni että haluan vaihtaa makuuhuoneen päiväpeiton ja sain oikein neronleimauksen; eteisessä pesua odotti ihanan värikkäät peitot jotka olivat sohvien suojina pari kuukautta sitten. Sain ne pestyä ja hypin tasajalkaa vieressä kun ne hitaasti suvaitsivat kuivua, olin jo nähnyt sisäisin silmin miten poimisin peitosta kivan vihreän värin ja laittaisin tyynyt sävy sävyyn...vaan kuinkas sitten kävikään - peitot olivat liian pieniä, eivät peittäneet koko sänkyä. Hassua kun minä muistin että olivat suurempia,jospa ne ovat monessa pesussa kutistuneet.No, ei tullut siitä makeoverista mitään, sai kaikki jäädä ennalleen. Toistaiseksi..

Tänään vihdoinkin sain taas ompelukoneen esille ja vähän vauhtia kaikkiin suunniteltuihin ompeluksiin. Laitoin tuonne nettikauppaan myyntiin kaksi Carl Larsson-aiheista kuutiopalapeliä, löysin ne tapani mukaan kirpputorilta. Tein niille ihanat pussukat upeasta pellavakankaasta jota oli kotona ja laitoin pellavapitsistä rusetin. Tuli aivan ihanat! Tässä kuva tuosta setistä:



Kangas oli aika paksua eikä ehkä niin helppoa ommella mutta niin ihanan aitoa, ja se tuoksu..Taas tuli lapsuusmuisto mieleen; minun ollessa jotain viisi äiti osti Turusta säkkitehtaalta vanhoja pellavasäkkejä, ne olivat vielä ihan jauhossa kun ne tuotiin kotiin (olivat kai olleet vehnäjauhosäkkejä tai jotain). Äiti pesi ne, ratkoi auki ja teki niistä pyyhkeitä, siisti reunat ja joihinkin tuli pitsikin. Alussa ne olivat ihan kauhean karheita, minä niitä en kai silloin käyttänytkään. Pesu pesulta ne kuitenkin pehmenivät. Niin vahvoja ovat olleet että taitaa äidillä olla vieläkin niitä käytössä, nyt ne ovat jo pehmenneet mukaviksi, 35 vuoden jälkeen. Siinäpä jotain tämän päivän tekstiilisuunnittelijoille purtavaksi!


Innostuin tuosta pellavasta niin että oli lähdettävä ex-tempore kirpputorireissulle Kemiön keskustaan katsomaan josko löytyisi lisää pyyhkeitä ym pellavakangasta, mielessä on kaikenlaisia suunnitelmia..Tällä kertaa ei kuitenkaan löytynyt, pääsimmekin yllättävän tyhjin käsin pois kirpparilta. Tytär oli mukana ja sai pienen pehmokissan joka maukuu. Arvelin kyllä että kun hän sitä kotona painaa mahasta, mies rynnistää toiseen suuntaan ja koira toiseen. No, vielä ollaan kaikki saman katon alla, mutta kissa on nyt väliaikaisesti maukumiskiellossa. Oli hauskaa nähdä koiran reaktio, ensin se ei tiennyt miten tuohon ääneen olisi pitänyt reagoida, se kävi hermostuneena minua katsomassa että "mikä tuo on, miten nyt pitää tehdä". Sitten se intoutui tekemään tuttavuutta vähän liiankin kiihkeästi joten kissa oli pelastettava vähän korkeammalle tasolle..Mietin miten koira mahtaisi suhtautua elävään kissanpoikaan - söisikö vai suukottaisi?

Koira on tehnyt tuttavuutta myös toisen "olion" kanssa eilen, nimittäin pölynimurin. Tähän mennessä olen yrittänyt imuroida kun koira on ulkona koska se ei oikein pidä kovasta äänestä, mutta eilen oli niin kylmä että oli pakko mahduttaa koira ja imuri samoihin sisätiloihin. Kovasti olisi tehnyt mieli kaveerata imurin kanssa, häntä heilui varovasti ja asento oli leikkisä. Imuri-kaveri oli vaan niin mielettömän äänekäs joten leikki sai jäädä ja koira otti jalat allensa. Kun sitten tytär alkoi avukseni  moppaamaan ja lattioita alkoi kiertää outo lankahökötys, ei pikku koiran hermot enää kestäneet vaan se halusi ulos pakkaseen haukkumaan naapurin isäntää mieluummin. Paljon on pienillä kestettävää..

Talvi pitää otteessaan tiukasti, on mielenkiintoista nähdä kuinka pitkään lumi pysyy maassa. Pari päivää on myrsky viuhunnut nurkissa ja lumi on kinostunut outoihin paikkoihin. Naapurin hakkuualue alkaa muistuttaa pikku hiljaa kuumaisemaa..



Lumi ja jää on tuonut mukanaan uusia vaaratilanteita myös liikenteessä. Koin jokin aika sitten muutaman kauhun sekunnin kun vastaan tullut rekka nostatti lumipilven eteeni niin etten nähnyt yhtään mitään. Se on tähänastisen elämäni kaikkein kauhein maantiekokemus, kaikki muuttui aivan vitivalkoiseksi ja kun loputtoman pitkän ajan kuluttua taas näin jotain, olin jo hyvää vauhtia menossa kohti vasemmanpuoleista penkkaa. Haluankin tässä erikoisesti varoittaa teitä kaikkia jotka luette: varokaa irtonaisena pöllyävää lunta! Tämä ei ole mikään turha varoitus, voin sen omakohtaisesti allekirjoittaa..

 

Tänään taas pelästyin vastaantulevaa maantiekaaharia (joka yllättävää kyllä oli nainen) joka ohitti kieltoalueella ja ehti juuri sujahtaa minun ja ohittamansa auton välistä. Kuinka pienestä ihmisen elämä onkaan kiinni, muutamasta sekunnista, jopa sekunnin murto-osasta. Miksi ihmiset kaahaavat niin kauheasti, aikasäästö on loppuviimeksi kuitenkin niin mitätön. Eikö ennemmin kannattaisi ajaa vähän hitaammin ja olla vaarantamatta niin monien ihmisten henkiä? Oliko tuonkaan kaaharin kiire niin todellinen että moinen hengenvaarallinen ohitus oli todella tarpeen? Ollaan kaikki varovaisia ja ajatellaan kanssa-autoilijoita myös, ei se vaadi kovin paljon mutta voi merkitä suunnattomasti..

 
Turvallista viikonloppua!

ps. viikonlopun elokuvavinkki jos haluatte nähdä kepeän, hauskan ja vähän romanttisenkin elokuvan: New in town, pääosissa Renée Zellweger ja Harry Connick Jr. Lähimmästä R-kioskista tai videovuokraamosta. "Lucy Hill on kunnianhimoinen johtaja Miamissa. Hän rakastaa kenkiä ja autoja - ja eritoten hän rakastaa uralla etenemistä. Lucylle tarjotaan tuotantolaitoksen saneeraustehtävää kaukana Minnesotassa ja hän ottaa työn vastaan tietäen, että ylennys on tiedossa. Helpolta kuulostavasta työtehtävästä tulee lopulta elämän muuttava kokemus, kun Lucy kohtaa kyläläiset ja yllättävän miehen talvisessa tuppukylässä". Suosittelen lämpimästi!

sunnuntai 24. tammikuuta 2010

Vauhdin hurmaa

Oikeastaan on todella huvittavaa että minä käytän moista otsikkoa, se kun on tavallaan niin kaukana minusta - se vauhti siis. Olen huomannut että olen iän myötä (!) tullut valtavan araksi koville vauhdeille, se on oikeastaan aika ikävä havainto. Enkä nyt tarkoita että en halua enää ajaa rallia, vaan olen huomannut sen esimerkiksi hiihtäessä. Koska pellolla sukset upposivat polvia myöten koppuraan lumeen, päätimme kokeilla hiihtoa auratulla kylätiellä. Se oli kyllä helpompaa, oikeastaan liian helppoa.. Pellolla saa hiihtää aika tasaista maastoa mikä sopii minulle oikein hyvin kun taas tiellä olikin yllättäen mäkiä. Ja niitä tuntui olevan sellaisissakin paikoissa joissa niitä ei ihan varmasti ennen ollut. Pienimmässäkin mäessä tuli melkein paniikki, varsinkin kun huomasin ettei vauhtia voinutkaan hiljentää iskemällä sauvat maahan - eiväthän ne siihen upponneet, jäiseen tien pintaan. Välillä ajattelin että nyt pitäisi vaan osata rentoutua, pitää polvet koukussa ja kroppa etukumarassa, niinhän minä tytärtäkin evästän..Se ei vaan ole helppoa kun on venähtänyt niin korkealle maan pinnan yläpuolelle, meinaan se pudotus on niin pitkä. Tai kuten sanonta kuuluu, ei se lento mutta se maahantulo..Ainoa talvilaji jossa en niin kauheasti pelkää on pulkkamäessä laskeminen, ehkä siksi että siinä ei kaaduta niin korkealta..

Summa summarum: ihminen muuttuu vanhetessaan pelokkaaksi. Ei kovin mukava johtopäätös..Toisaalta en minä koskaan ole mikään rämäpää ollutkaan mutta silti.

Tämän kirjoitelman varsinainen tarkoitus oli kuitenkin hieman kehuskella näitä maaseudun iloja näin talvella, yksi niistä on potkukelkkailu. Jälleen tänään saimme mennä viilettää metsätiellä niin että vesi pyrki silmiin, voi sitä ihanaa vauhtia. Keli on kelkkailulle tällä hetkellä todella täydellinen, ei mitään inhottavia hiekanjyviä näkyvissä mailla eikä halmeilla. Kengän pohjassa pitäisi kyllä olla piikki että saisi potkaistua kunnolla, sen verran liukkaaksi on tie hioutunut.



(Tämä kelkka ei näytä kovin aktiiviselta kuvassa, mutta luonnossa se on liikkeellä päivittäin, tämä nyt oli tällainen tilapäinen lumilepotauko).

Siinä potkiessa tuli mieleen kevättalven päivä 70-luvun lopusta, mentiin isäni kanssa potkukelkkailemaan. Minä istuin kyydissä ja hän potki eteenpäin. Miten voi niin elävästi jäädä mieleen kaikki ne tunnelmat, miltä se nykivä liike tuntuu kun potkitaan kelkkaa eteenpäin, kuinka tuuli humisi korvissa, aurinko paistoi ja pajunkissat nyökkäilivät tien varressa.




Vielä ei ole kevättalvi vaan sydäntalvi. Aurinko on jo löytänyt meidät ja se tuntuu ihanan elvyttävältä, tekisi mieli ottaa muutama tasajalkahyppy silkasta elämisen riemusta. Ja eikun menoksi taas..



 

lauantai 23. tammikuuta 2010

Lähes rahaton mutta niin rikas

Ympärilläni on timantteja - en voi niitä kerätä enkä omistaa, mutta halutessani voisin vaikka kieriskellä niissä. Niitä on lukemattomia, kaikkialla.

Kristallit ja jalokivet roikkuvat puun oksilta. Niitä ei voi viedä myytäväksi mutta niiden loisteessa voi paistatella.

Aurinko lämmittää, taivas on häikäisevän sininen. Olen terve. Pystyn liikkumaan ja ihailemaan ympäristöäni. Kuulen perheeni äänet kuinka hekin nauttivat tästä suunnattomasta rikkaudesta, joka on meidän kaikkien saatavilla. Minä elän!!

KIITOS!










perjantai 22. tammikuuta 2010

Värillä vai ilman

Pakkasperjantai toi tullessaan hiiriongelmia - enkä minä tarkoita sellaisia vikiseviä, rapisevia, jyrsiviä hiiriä vaan tämä oli hieman enemmän sisäsiisti, se asuu työpöydälläni ja on useimmiten aika tottelevainen. Tänään se kuitenkin päätti ettei jaksa enää joten oli lähdettävä hakemaan ensiapua. Taas piti todeta että kuinka kauhean avuton olo on kun hiiri (siis tietokoneen, jos joku nyt ei vielä hoksannut minun sekavista puheistani) ei toimi - kone ei ole enää käytettävissä. Mitä sitten tehdään? Sama juttu kun sähköt menevät poikki, koko aika olisi tekemässä jotain sellaista missä tarvitaan sähköä, ei mitenkään uppoa tajuntaan että sitä sähköä ei todellakaan ole. Nettikauppias on kyllä hiirettömänä aika avuton tapaus, näin se nyt vain on. Eikä auta sovellettu sananparsi "huoleton on hiiretön nettikauppias". Tai ehkä pitäisi ajatella että tässä nyt tarjotaan tilaisuutta pitää vähän vapaata kun ei kerran voi muuta kuin olla käyttämättä tietokonetta. Sama kun kännykkä unohtuu joskus kotiin. Se on muuten ihan oikeasti aika ihanaa, kukaan ei saa kiinni eikä asialle voi mitään, on vain sopeuduttava siihen että on VAPAA..Eli ehkä heitämme hiiret ja muut vempaimet sinne nevadaan välillä ja otamme vapaata.

No - nyt menin kyllä ojan kautta harhapoluille eli suomeksi sanottuna eksyin asiasta..Vein siis hiiren hoitoon (terkkuja ZAS DATA:n porukalle, Kemiön parhaalle tietokoneliikkeelle!!), onneksi meni vaan akku vaihtoon joten pääsin taas hurjastelemaan tänne. Siellä tuli  "tietsikkamiehen" (jos lukevat tätä niin varmaan nauravat, miksi teitä oikein pitäisi sitten kutsua?) juttua siitä, ovatko mustavalkoiset vai värikuvat paremman näköisiä. Siinäpä muuten mielenkiintoinen aihe. Mitäs mieltä olette, taas saa lähetellä kommentteja, niitä on niin mahtavan kivaa lukea!! Mitä mieltä minä olen? No, mustavalkoisilla kuvilla on ihan oma viehätyksensä, pidän niiden "vanhanaikaisuudesta". Mustavalkoiset muotokuvat ovat usein todella mahtavan näköisiä, itsekin olen niitä jonkin verran kuvannut, mm tyttärestäni. En laita tähän nyt mitään kasvokuvia koska en halua häntä "pyörimään eetteriin" netissä liikkuvien sekopäiden armoille (enkä nyt tarkoita teitä ihania jotka käytte lukemassa, no tiedätte kyllä mitä tarkoitin), tämän kuvan laitan kuitenkin koska se ei ole niin "tunnistettava"



Ansa ja Tauno ja rahisevat ääninauhat..

Myös graafiset motiivit ovat hienoja mustavalkoisina..





 

 

Jotkin luontoaiheetkin sopivat hyvin mustavalkoisiin kuviin..



Pitääkin ottaa aiheeksi tuo mustavalkokuvaus vähän enemmän, nyt on tuolla nettikaupassakin vain muutama vaihtoehto mutta lisää luvassa siis.

Tosin sitten on paljon kohteita jotka vaan on pakko kuvata väreissä..



Sitä paitsi kun minä kuvaan, on monesti tärkeää heittää kaikki totiset tekniikat romukoppaan (ainakin tilapäisesti) ja antaa mennä, ihan hulvattomasti..






Näissä riehakkaissa tunnelmissa toivottelen kaikille mukavaa mustavalkoisen värikästä viikonloppua!

keskiviikko 20. tammikuuta 2010

Muutoksen tuulia..

Kävin parilla tosi upealla blogilla joissa oli mahtavia kuvia ja huomasin että aika moni käyttää mustaa taustaa, se tuo kuvat upeasti esille. Niinpä sitten ajattelin pitkästä aikaa tehdä pienen muutoksen noin koemielessä ja laittaa tähän mustan taustan. Tosin vaihdoin tuota blogimalliakin, toivottavasti eivät kaikki kuvat sun muut menneet ihan minne sattuu..Kommentoikaa vapaasti, onko liian tumma tausta? Onko raskas lukea vaaleaa testiä tummalla pohjalla?

Ja se pitää vielä sanoa että en ole mitenkään surullinen vaikka taustan vaihdoinkin! Ja todisteeksi siitä laitan tähän parin ei-talviaiheista kuvaa ihan vaan vaihtelun vuoksi (kun sitä talvea tulee nyt ovista ja ikkunoista), ja nyt tulee mainos mainos mainos: näistä kuvista saa tilata erilaisia vaihtoehtoja (koko, materiaali), tervetuloa tutustumaan lähemmin, klikkaamalla tuota nettikaupan linkkiä tuossa oikealla ja sieltä "taidevalokuvat", sieltä löytyy paljon lisää kuvia eri tyyleissä.  Mutta nyt siis hieman väriä..



 

 

 

 

 

 


sunnuntai 17. tammikuuta 2010

Kolmen teeman kirjoitus

Tämän päivän sepustuksille olisi ollut niin monta teemaa että ne on laitettava tähän nyt alaotsikoiksi, koska itseni kanssa kinattuani en päässyt edes kompromissiratkaisuun. Joten aiheina tänään:

Oodi Manuelille


Eikä kyseessä ole nyt sitten mikään Epsanjan tummasilmä - tai no, tarkemmin ajatellen onpas..mutta ei ihminen. Tähän olisi ollut kiva liittää kuva mutta kun yritin siskon lähettämää kuvaa vääntää tähän sopivaksi, ei se suostunut yhteistyöhön. Manuel on koira, ihana karvaturri, vehnänruskea, jonka sisko sai luokseen ilmoittauduttuaan halukkaaksi ottamaan koiran Espanjasta. He taitavat koko porukka elää nyt kuherruskuukautta, sen verran ylistäviä viestejä olen saanut. Enkä todellakaan ihmettele, koira on todella suloisen näköinen! Ja kuulemma suloisen oloinenkin. Kyllä minäkin voisin ottaa tuollaisen vaikka Tipin kaveriksi..

Kun me aloimme vakavissamme etsiä koiraa meille reilu vuosi sitten, oli todettava että pienikokoisia, tai edes keskikokoisia monirotuisia oli miltei mahdoton löytää Suomesta. Täällä on vallalla voimakkaasti ajatus että koiran tulee olla yksirotuinen, jos olen ymmärtänyt oikein myös kennelihmisten riveissä. Meitä on kuitenkin täällä maassa monia jotka mieluiten ottaisivat monirotuisen, mutta useasti terveemmän ja mukavamman koiran kuin yksirotuisen kaikkine "tyyppivikoineen". Älkää nyt sitten loukkaantuko, te jotka haluatte antaa äänenne rotukoirille, tarkoitus ei ole loukata ketään. Tämä on nyt meidän mielipiteemme, ja tällaiseen päätelmään myös tulin etsiessäni meille sitä monirotuista ihanaa piskiä. Aivan vahingossa päädyin Pelastetaan koirat ry:n sivuille, ja sieltä se meidän kaikki toiveet (edelleen) täyttävä koira sitten löytyi. Jos haluaisit heidän sivuihinsa tutustua, klikkaa tästä. Sisko löysi ihanan karvaturrinsa vastaavilta sivuilta Espanjasta, Espanjan koirat- nimisen järjestön hoivista, heidän sivuilleen pääset puolestaan klikkaamalla tästä. Jos harkitsee koiran ottamista, ovat nämä tahot varteenotettavia vaihtoehtoja. Tosin on hyvin tärkeää muistaa, että näiden tarhojen koirat ovat melkein aina kovia kokeneita, osa jo vanhempia, pentuja on harvoin saatavana ja ne menevät kyllä heti (mekin saimme Tipin kun hänet varanneet ihmiset tulivat toisiin aatoksiin, voi mitä te menetittekään!). Koiraan pitää aina olla valmis sitoutumaan, mutta nämä koirat vaativat poikkeuksellisen paljon kärsivällisyyttä ja rakkautta, aikaa ja vaivannäköä. Päätöstä ei tule tehdä heppoisin perustein, nämä karvakorvat jo on vähintään kertaalleen hyljätty, eikä niiden pitäisi joutua kokemaan sitä enää useammin. Joten käykää katsomassa sivuilla, mutta pitäkää jäät hatussa - ja jos olosuhteet sen sallivat, antakaa koti sitä tarvitsevalle. Näin teki siskoni, eikä näköjään ainakaan vielä ole asiaa tippaakaan katunut! Jos sinä sisko tätä luet ja haluat antaa linkin missä Manuelin voi nähdä, laitapa kommentia tulemaan! Tai ehkä on parempi ettet näytä häntä, olemme muuten kaikki siellä oven takana :)

Seuraava otsikko olisi sitten

Sisäänrakennettu kamera

Kamera ei ole mikään uusi keksintö - tai siis sen toiminto, mekanismi. Itse asiassa jo Luojamme teki kameran, nimittäin ihmisen silmä toimii samalla mekanismilla monilta osin. Ihminen on sitten vain matkinut tätä Mestarin taidonnäytettä. Mutta kamera koneena on aina kiehtonut minua, se tuntuu niin käsittämättömältä että hetki voidaan jäädyttää, pysäyttää filmille, tai nykyään digikameran "mille-lie" (en ala tuota teknistä puolta tässä nyt satuilemaan). Se että se on mahdollista, on kuin taikaa, mahtavaa ja uskomatonta.

Kuvaaminen on minulle valtavan tärkeää. Se on niin tärkeää että kun näen jotain mikä on ehdottomasti kuvaamisen arvoista eikä minulla ole kameraa mukana, tunnen melkein fyysistä kipua kun en saa kohdetta tallennettua. Kameraa ei aina kuitenkaan voi eikä ole käytännöllistä kuljettaa mukana. Kuten esimerkiksi viimeksi kun olimme metsälammella luistelemassa, maisema oli väreiltään ja tunnelmaltaan aivan satumainen, niinhän se on ollut jo pari viikkoa ihan päivittäin. Mutta nyt oli taivaallakin niin mielenkiintoiset värit. Sisuksiani kaiversi, minulla ei ollut kameraa mukana koska olimme ulkoilemassa eikä kylmä kostea ilma todellakaan tee hyvää kameroille. Hetken kärsittyäni päässäni syttyi kuitenkin lamppu - taskussani oli kännykkä, ja tadaa- siinä kamera! Olen käyttänyt tuota kameraa todella vähän, minusta kännykkä on kännykkä, kaikki muu on vähän turhaa. Nyt tuo kamera kuitenkin toi lievitystä kuvaustuskaani, tosin harmittelin että laatu tulisi olemaan niin huono ettei kuvia voi käyttää muuten kuin juuri vaikka tässä blogissa, suurentamista ne eivät kestäisi. Mutta sain kuitenkin kuvata, iiihanaa!!



 

En vaan millään voi käsittää miksi noissa kuvissa on tuollainen outo liila tai vihreä kajo, ei se valo sentään NIIN erikoinen ollut. Joku vika? Liian kylmää? Liian kosteaa?  Tai kenties oli liian hämärää? Tässä nimittäin toisena päivänä samalla kännykkäkameralla otettu kuva toisesta paikasta, ihana aurinkokin oli näkyvissä..




Luistelulammesta saamme oikein hyvän aasinsillan viimeiseen otsikkoon, joka on:

 Disney on ice


Eikä kyseessä ole nyt se kuuluisa jääshow joka Suomessakin välillä vierailee. Me palasimme pari tuntia sitten reissusta, olimme jälleen Hämeenlinnassa hengellisessä juhlatilaisuudessa, joka on samalla myös opiskelua. Jälleen todella rakentavaa ja ihanaa tavata ystäviä. Mutta ei tuo otsikko liity nyt siihenkään. Jotta emme olisi joutuneet ajamaan pimeässä kotiin, päätimme yöpyä Hämeenlinnassa ja ajaa kotiin vasta tänään valoisassa. Ja koska aikaa oli, piti minun totta kai päästä kirpputorille, jo ihan työnkin puolesta.

Kuten jo aiemmin taisin mainita, on minullekin pikkuhiljaa tyttären luistelua katsellessa, tullut oikein hento kutina päästä myös luistimille. En ole koskaan todellakaan ollut mikään hyvä luistelija mutta auttavasti pysyn pystyssä, tai siis pysyin, joskus. Ensimmäiset muistot luistimista ovat koulujen ensimmäisiltä luokilta, kävin silloin pientä maalaiskoulua. Meillä ei ollut rahaa ostaa uusia luistimia joten äiti löysi jostain osto- ja myyntiliikkeestä (silloin ei ollut kirppareita) aika huonokuntoiset luistimet ja jotta ne tulisivat vähän kauniimmiksi, isä maalasi ne. Väri ei kuitenkaan ollut ihan vitivalkoinen vaan vähän sellainen harmaanvalkoinen, en tiedä miksi emme ottaneet vitivalkoista. Muistelen että itse halusin tuon tummemman. Luistimet toimivat oikein hyvin, mutta vieläkin muistan että minua vähän kaihersi kun toisilla oli upouudet "prinsessan-valkoiset" kaunoluistimet ja minulla taas vähän erilaiset. Nyt ymmärrän liikuttuneena arvostaa sitä että vanhemmat näkivät vaivaa jotta pääsisin edes luistelemaan, mutta lapselle samanlaisuus on niin tärkeää. Omalla lapsella on nyt lainaluistimet, mutta ne ovat upouuden kaltaiset, vitivalkoiset, vailla naarmuakaan.

Ja nyt on luistimet myös minulla, Hämeenlinnasta asti ne piti mennä hakemaan.




Älkää naurako. Tai oikeastaan naurakaan vain, luisteluhan pitäisi olla ihan hauskaa! Jostain syystä minulle tulee mieleen ne ensimmäiset luistimeni, vaikka nyt minua ei haittaa tippaakaan että nämä ovat näin kauhean kuluneet ja ilman nauhoja kaiken lisäksi. Olen vaan niin iloinen että löysin sopivankokoiset ja tosi edullisesti. Mietin vakavasti että hankkisin pinkit nauhat, se olisi varmaan tosi hauskan näköistä! Eikö ole muuten hassua että kun ihminen on 40, haluaa olla yksilöllinen eikä ollenkaan haittaa jos erottuu joukosta! Kunpa tämän ominaisuuden voisi saada jo lapsena, se helpottaisi niin paljon..

Seuraava naurun aihe tulee varmasti olemaan se, kun minä lähden näillä koikkelehtimaan - ja SIIHEN liittyy tuo teema. Näky tulee olemaan kuin Aku tai paremminkin Hessu laitettaisi luistimille, siis se Hessu joka on piirretyissä, ei siellä jääshowssa. Mitä tuosta luistelusta tulee - no, se onkin sitten jo ihan oma juttunsa..
 






keskiviikko 13. tammikuuta 2010

Hyppyloikkasia

Keittiössä tiskikasa odottelee kärsivällisesti, eilen pestyt pyykit ovat vielä kassissa (kun sisällä ei ole tilaa kuivattaa ja ulos en näe niitä enää viedä tänään) ja paljon muutakin olisi odottamassa - mutta NYT minä kirjoitan, eihän tänne tule kohta tekstiä enää ollenkaan..Nyt tässä tietysti uhkaa käydä taas niin että tänne tulee kilometritolkulla tekstiä kun niin paljon on tapahtunut siitä kun viimeksi tänne jotain rustasin (ajatelkaa, ei tuota sanaa kai oikeastaan voisi käyttää, eikös se rustaaminen tapahdu kynällä? Niin, kynällä, muistatteko te, sellainen pötkelö joka otetaan käteen ja josta tulee jälkeä paperiin..). Järkevintä olisi kai kirjoittaa vähän ja usein, minulle vaan tuppaa käymään näin. Tehdäänpäs nyt vähän yhteenvetoa.

Viime lauantaina meillä oli lastenjuhlat.  Meidän ystäväpiirissä ei ole niin kauhean montaa lasta joten vierasjoukon ikä oli hyvin laaja. Kivaa oli joka tapauksessa ihan kaikilla, sen uskallan varmasti sanoa. Meille on aurattu puukuorman perille pääsemiseksi kunnon väylä kallion yli ja siitä tuli iloa myös juhlaväelle, pääsimme nimittäin kunnon pulkkamäkeen. Aikaisemmin on pitänyt ensin saada jonkun näköinen väylä tehtyä jotta pulkka kulkisi, nyt oli ihan luksusta hurauttaa vaan suoraan alas. Vähän tältä se mäki näytti..



Eipä tuosta kuvasta juuri selvää saa, mutta se oli ihan riittävän jyrkkä jotta sai kivan vauhdin mikä ei ollut pienemmillekään liian kova. Sisällä oltiin jo syöty makkarasoppaa ja myöhemmin herkuteltiin mummin mansikkakakulla. Ohjelmaakin oli, mm nukketeatteri ja onkimista, paketteja väsättiin edellisenä iltana..





Sää oli mielenkiintoinen, kuten se on ollut koko viikon..





 

Tällaista talven ihmemaata en muista nähneeni koskaan aikaisemmin, nyt voi todella olla ylpeä siitä että saa asua maassa jossa voi nauttia sään ääripäistä - kesän vihreydestä ja lämmöstä ja kukkaloistosta ja sitten vastaavasti tällaisesta kuin nyt. Toivottavasti kaikki jotka vaan kynnelle kykenevät ovat olleet ulkona ja edelleen menevät, nauttikaa ihmiset tästä erikoisesta talvisäästä! Tai oikeastaan tämä on normaalia talvisäätä, sitä vaan ei ole pariin vuoteen näkynyt.

Tänään sain päähänpiston mennä katsomaan miltä Kemiön kotiseutumuseo näyttää talviasussa, Sagalund on alueen nimi ja siellä on vanhoja rakennuksia ym. Ei tosin tullut mieleen ettei aluetta juurikaan aurata joten olin varmasti mielenkiintoinen näky kun kahlasin kamera kangaskassin suojissa, polvia myöten lumessa - HAME päällä. Myönnetään että kuvausasu ei kenties ollut paras mahdollinen, mutta ei siitä toisaalta haittaakaan ollut. Paitsi hieman tuppasi naurattamaan kun huomasin että olin niin syventynyt kuvaamiseen etten huomannut sähköisen hameen kiivenneen pitkin kinttuja melkein reiden korkeudelle. Olin varmaan ihan kassialman näköinen, valkoinen alushame vilkkuen, tukka kiihtymyksestä pystyssä sojottaen. Hih, varmaan voitte kuvitella..Mitäpä sitä ei taiteen eteen tekisi..Hienoja kuvia tuli, tässä ihan vaan muutama teidän iloksenne:





 

 

Nyt kaikki alkoi näyttää niin vaalealle ja kylmälle että on pakko laittaa tähän pari kuvaa kesäisestä Sagalundista..





 



Aah, ihanaa väriterapiaa..

Sitten hieman tuosta tämän päivän otsikosta. Se liittyy käynnissä olevaan elämänmuutokseen. Minä olen nimittäin päättänyt vihdoinkin saada osan itsestäni katoamaan. Kyse ei ole taikuudesta eikä mistään kyseenalaisesta vaan yksinkertaisesti siitä että kun painoideksi on yli 30, on aika tehdä jotain. Painoa on tullut kymmenen vuoden aikana vähitellen lisää, ja kaiken lisäksi mennyt vuosi yrittäjänä on saanut minut liikkumaan vielä vähemmän, tietokoneen edessä kun ei juuri tule kuntoiltua. Olen kyllästynyt ähisemään kun sidon tyttären luistimia. Olen kyllästynyt omaan pulleaan ulkonäkööni. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään ulkonäöstä vaan ennen kaikkea terveydestä ja elämänlaadusta. Olen vaan niin peruslaiska herkuttelija että tämä vaatii paljon ponnistelua eikä vauhtiin pääseminen ole helppoa. Alkuun olen kuitenkin jo päässyt ja olen siitä tosi iloinen! Sitä paitsi nyt tästä tuli julkinen salaisuus joten paluuta ei ole - minä tulen onnistumaan!!!!!

Painonpudotuksen apuna on liikkuminen, joka on löydettävä uudestaan. Yksi liikkumismuoto jota olemme nyt koko perheen voimin kokeilleet on zumba. Emme ole vielä hankkineet itsellemme tuota ohjelmaa mutta löysin netistä pätkiä joiden avulla olemme päässeet ainakin kokeilemaan. Onko joku jolle kyseinen kuntoilumuoto ei ole tuttu vielä? No, liikunta hoituu zumbassa tanssimalla latinalaisrytmien tahdissa. Tehokkaalta tuo ainakin vaikuttaa, sen perusteella mitä olemme kokeilleet. Tosin se on hieman haasteellista kun tietokoneella näkyvä kuva on noin kirjekuoren kokoinen ja kolme ihmistä yrittää ottaa mallia ja huitoa ja hyppiä tahdissa mahdollisimman lähellä tuota kirjekuorta. Jos minut näkee kylillä silmä mustana ei pidä hätääntyä - kuntoilusta se vaan johtuu..Jos joku tuli uteliaaksi niin tuon 55 minuutin zumbaamisen voi katsoa täältä. Lycka till vaan kaikki jotka uskaltaudutte kokeilemaan, tämä on samalla hyvää harjoitusta itsensä voittamisessa. Huomasin nimittäin että minun oli tosi vaikeaa ensi alkaa liikkua musiikin tahdissa kun nolotti, vaikka läsnä oli vaan oma mies ja tytär. Ajattelin että näytän kömpelöltä enkä osaa tehdä liikkeitä niin sulavasti kuin videolla. No, en varmaan osaakaan mutta entäs sitten!!! Sitä paitsi nyt meillä kaikilla on ihan hauskaa ja välillä naurattaa kun tuntuu että on kolme vasenta jalkaa jotka kaiken lisäksi ovat solmussa..Joten kaikki te tuhatjalkaisetkin, nauttikaa uudesta reippaasta elämästä - hyppyloikkasten parissa!

Joko minä muuten kerroin että tytär sai lainaksi luistimet ja pääsi ensimmäistä kertaa elämässään luistelemaan reilu viikko sitten. Ja onnistui ihan eka kerralla jo todella hyvin! Ensimmäinen luistelu tapahtui keskuskoulun jääkentällä, sen jälkeen olemme luistelleet tässä meidän lähellä olevalla metsälammella jolle harjasimme radan. Jää ei ole yhtä tasainen kuin tuolla koululla mutta toimii oikein hyvin.  Minulla ja miehellä ei tällä hetkellä ole luistimia mutta olemme raahanneet mukana potkukelkan ja kaahaamme sen kanssa ympyrää tyttären luistellessa. Koira huvittelee ajamalla meitä takaa ja näykkimällä nilkoista joka potkulla, ihme ettei siihen ole osunut vielä. Olen kyllä vakavasti alkanut harkita että verestäisin antiikkisia luistelutaitojani ja hommaisin itsellekin jostain luistimet. Mietin vaan että miten saan turvattua henkeni ja kaikki tärkeät osani (kuten aivot) kaatumisen varalta - pitäisikö kenties sitoa  tyynyjä joka puolelle? Tyydyn kuitenkin toistaiseksi luistelemaan "rollaattorilla" eli potkukelkalla, viikonloppuna lähdemme taas Hämeenlinnaan ja haluaisin olla ihan kokonainen sillä reissulla..Mutta ehkä sen jälkeen..Mitä vaan, kunhan tulee pysyttyä liikkeessä, sitä paitsi ulkoilu tyttären kanssa on todella hauskaa!



 

Tuli pitkä tarina, kiitos jos jaksoitte lukea tänne asti! Kuullaan taas!


keskiviikko 6. tammikuuta 2010

Väri vuodenajalle

Kääks, miten tuo aika on taas noin lentänyt..tarkoitus ei kyllä ollut pitää näin pitkää taukoa mutta en näköjään ole saanut aikaiseksi tekstiä tänne..Välillä huomaa että ei edes huvita kirjoittaa ja silloin on varmaan ihan hyvä antaa olla vähän aikaa. Eihän tämä mikään pakkotyölaitos ole tarkoitus olla, vai..? Tosin itse huomaan ajattelevani että minulla on tietty vastuu niitä ihmisiä kohtaan jotka blogilla käyvät, he tulevat käymään ja on kiva jos odottamassa on jotain luettavaa. Aiheita on päässä useitakin mutta otetaan tällä kertaa nyt varsinaisesti yksi.

Kirjoitin jossain tuolla aikaisemmin että eri vuodenajoilla on omat värinsä. En tiedä mikä meidät ohjaa jonkun tietyn värin suuntaan määrättynä aikana - yleinen mielipide, luonto vai mikä? Ajatellaanpa vaikka nyt tuota mennyttä talven synkintä aikaa, loka-joulukuuta. Mitkä värit tuntuvat kuuluvan siihen? Itsellä ainakin punainen, kulta, hopea, sellaiset lämpimät ja vähän juhlavat värit. Uskoisin sen johtuvan pimeydestä ja siitä että pimeään aikaan nuo värit tuntuvat kuuluvan ja sopivan. Tosin punainen minulla kuuluu myös kesään mutta eri tavalla, sellaisena raikkaana, niinkuin mansikat ja punaiset kukkaset. Vihreä ja keltainen kuuluvat kevääseen. Mutta mitkä värit kuuluvat tammikuuhun, sydäntalveen? Kun asiaa aloin oikein miettiä, tuli sellainen olo että tämä aika on vailla omaa väriä, ei mikään väri tunnu osuvat suoraan tammikuun sydämeen. Vai oletko sinä löytänyt täsmävärin tähän aikaan? No, kokeillaan, tehdään tammikuulle värianalyysi. Ensimmäinen ehdokas voisi olla vaikka..



Harmaa, ruskea ja muut "betoniset" värit? Tai miten olisi..




Persikka-aprikoosi höystettynä valkoisella? Tai..




Kuulas sininen ripauksella turkoosia ja violettia? Tai ehkäpä..




Voimakkaampi turkoosi valkoisin koristein? Vai olisiko parempi..




graafinen, lähes mustavalkoinen väriskaala? Tai kenties olette kyllästyneet vaaleuteen ja kaipaisitte sen sijaan..




voimaa ja lämpöä kuten tässä! Löysittekö mielestänne tammikuulle sopivan värin? Tai ehkä se ei edes ollut näissä vaihtoehdoissa vaan ihan jossain muualla? Vaikka koko maa on hautautunut kymmenien senttien lumivaipan alle, alkoi minun tehdä mieli yhtä väriä. Huomasin sen jo viimeksi kirpputorilla ollessani, käteni hakeutuivat virkattuun pitsikappaan jota vain hetken pyörittelin kädessäni ja jo tuntui paremmalta. Se kappa oli..



 
 
 

niin, se oli todellakin vihreä! Vihreä tuntuu hyvältä, se näyttää hyvältä, minun tekisi mieli syödä kaikkea mitä noissa vihreissä kuvissa on (vitamiinipuuteko vaivaa??)..Tosin vuodenaikaväriksi on ehkä vaikea valita vihreää kun se ei ole oikein tyypillinen tälle ajalle..mutta se on silti ihana, varsinkin juuri nyt!

Jos kuitenkin noista yllä olevista kuvista pitäisi valita joku väri joka kuvastaa tätä aikaa parhaiten niin valitsisin ehkä sen tumman turkoosin höystettynä valkoisella koristelulla - kuulasta, kylmää, silti värikästä ja luonnekasta. Minkä värin sinä valitsisit?