Toivotonta - vai onko sittenkään?

Juuri aloitetut tai keskeneräiset projektit voivat joskus tuntua toivottomilta. Ajatellaanpa vaikka nyt miestä ja venettä. Tänään olimme kaivelemassa pohjamudissa taas, tosin jostain syystä motivaatio oli täysin hukassa. Kaiken lisäksi oli öinen pakkanen jäädyttänyt mömmön kiinni pohjaan joten sen irti saamiseksi tarvittiin rautakankea..

Kuvassa näyttää tuo homma niin pieneltä, mutta tuota kompostia oli siellä pohjassa noin 20 cm..Koosta saa jonkin näköisen käsityksen kun katsoo noita ämpäreitä, ne ovat tavallisia 8 litran. Muutaman hepulikohtauksen jälkeen saimme kuitenkin työn suoritetuksi loppuun..

Moni pitää miestäni ihan hulluna kun on moiseen ryhtynyt, tämä on hänen 10:s veneensä. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästä rautamöhkäleestä, tästä on ihan vakavasti puhuen löydettävissä paljon syvällisempiä virtauksia. Osittain kyse on miehen tarpeesta kokea haasteita, voittaa itsensä. Ja kyllä minä mieluummin näen hänet venettä rakentamassa kuin ajamassa rallia tai kiipeämässä vuorille. Ilmeisesti nämä haasteet ovat miehille muutenkin tarpeellisempia kuin naisille, tai en minä ainakaan kaipaa mitään ihan mahdottomia haasteita. En ainakaan tietoisesti. Työ rautaveneen kanssa on myös hyvää vastapainoa taidemaalarin työlle, ja auttaa ylläpitämään fyysistä kuntoa. Ja se on myös, kuten jo taisin aiemmin mainita, kaamoksentorjuntaväline; ajatukset pysyvät poissa talven pimeydestä. Joten vaikka varmasti tulen monesti kiukuttelemaan tämän möhkäleen olemassaoloa, olen iloinen että se on meillä. Ja jos kyllästyn katselemaan tätä vielä nimetöntä venettä, voin ihastella vaikka ruusuja..

Niin, ne ovat kauniita talviasuisinakin, tässä ihana Flammentanz lumipuuterin kera..

Ja tässä yksi joka ei päässyt veneeseen tänään..

Meidän ihana sekarotuinen, Tipi Cleopatra. Kotiutui meille noin vuosi sitten Tallinnasta, josta mieheni sen haki Pelastetaan koirat ry:n hoitamasta tarhasta. Tipi on minulle ensimmäinen koira ja en ole päivääkään katunut sen hankkimista, vaikka se omalla tavallaan rajoittaakin. Mutta siitä on pelkää hyvää sanottavaa, sillä on luonnetta mutta se on silti ihanan hellä ja hellyydenkipeä, kiipeää tomerasti syliin heti kun istun sohvalle. Se on sopivan höpsö juuri meidän perheeseen ja muutenkin kaikin puolin valioyksilö. Suomesta ei tahdo keskikokoisia sekarotuisia löytyä millään, onneksi naapurimaasta löytyi. Tipi oli tullessaan neljän kuukautta vanha, tältä se näytti silloin:

Lisänimi Cleopatra on tullut siitä kun kummankin silmän yläreunaa seuraa musta viiva joka jatkuu aika pitkälle ulos, näyttää siltä kuin joku olisi piirtänyt sille kajaalilla meikin, vähän Cleopatran tyyliin.

Keskeneräisistä projekteista puheenollen;

tässä omani. Ikea ei nyt liity asiaan mitenkään, en vaan ole keksinyt mitään kivaa säilytystapaa kaikille kangaslöydöilleni ja pitseille sun muulle ompelurekvisiitalle. Näistä on tulossa kaikkea kivaa tuonne nettikauppaan ja sen lisäksi vaatteita Hipsulle, perheemme uudelle jäsenelle joka myös näkyy kuvassa. Nykyisin en saa lukea tyttärelle enää valmiita kirjoja iltaisin vaan nyt hän haluaa kuulla Hipsun lukuisista toilauksista joka ilta. Apua, mihin olen ryhtynyt, saako tarinoiden kertomisesta tulla stressin aihe? Entä jos en keksi enempää tarinoita? No, kerrotaan niin kauan kuin juttua riittää.. ajatuksenani on itse asiassa tehdä Hipsusta kirja, mutta saa nähdä koska se toteutuu, joutunee tehtävälistalle sijalle 569..On ihan kiva kun on kaikenlaisia ideoita mutta joskus olisi mukavaa kun saisi niitä ihan valmiiksi asti toteutetuksikin (huh, mikä sana, onko se ihan oikeasti olemassa?).

Vielä on viikonloppua jäljellä - nauttikaa, pysykää lämpimässä ja olkaa mahdollisimman onnellisia!