Meille hankittiin tietokone kotiin vasta noin 3,5 vuotta sitten, varmasti niiden viimeisten joukossa Suomessa. Aluksi ajattelimme ettemme sitä tarvitse, että voimme katsoa vaikka kirjastossa koneella jos jotain tarvitsemme. Mutta enemmän ja enemmän yhteiskunta on siirtynyt nettiin - kaikki lomakkeet haetaan nykyisin sieltä, pankki on kohta olemassa vain virtuaalimaailmassa, jopa kun ostat kotiin elektronisia laitteita, on käyttöohje tulostettava itse netistä. Vanhemmilleni hankittiin dvd-soitin: mukana oli levyke joka neuvoi koneen käyttöön otossa, käyttöohjeen sai tulostettua netistä. Mutta ei minun vanhemmillani ole tietokonetta, ja vaikka olisi, eivät he osaisi sitä käyttää. Jotenkin pelottavaa kun ihmisten elämä on nykyisin näissä pienissä ja vähän isommissa laatikoissa. Olemmeko me oikeasti enää edes olemassa, jos olemmekin vain täällä ruudussa? Hui hui..
Sitä paitsi nythän minusta on tullut mitä pahimman laatuinen "ruutuilija" kun teen työtänikin siellä, netissä siis. Missäs muualla sitä nettikauppias olisi..Mutta on silti sanottava että tässä on ehdottomasti paljon hyviäkin puolia. Työmatka on tosi lyhyt, ja voin olla kotona, perheen kanssa. Vielä kun saisi tähän mukaan jonkun muunkin työn mitä voisi tehdä kotoa käsin, en vaan ole vielä keksinyt mitä se olisi. Aikakauslehtiä en ala myymään, eikä se työ saa olla mitään kyseenalaista. Jos teillä on jotain hyviä ehdotuksia, kertokaa ihmeessä, kommenttina tai sähköpostitse, osoite tuolla marginaalissa.
Toivottavasti teillä kaikilla on ollut mukavat juhlapäivät, olette saaneet olla rakkaittenne kanssa (jos niin olette halunneet) ja nyt on hyvä mieli ja ilolla mennään eteenpäin kohti uusia seikkailuja. Meillä on täällä ollut rauhallista, kuten kai jo aiemmin on käynyt ilmi, meillä ei vietetä joulua, joten päivät ovat menneet muuten mukavasti, perheen kanssa ollessa, ja herkkuja syödessä. Oloa on vähän varjostanut se että kurkkuni äityi kipeäksi taas, välillä on tuntunut kuin joku tauti puskisi itseään läpi. En ole jaksanut olla paljon ulkonakaan. No, vielä roikun pystyssä, mutta varoa pitää. Yleiskunto pitäisi saada ylös, etteivät pöpöt tykkäisi minusta niin mahdottomasti..
Kuvasin innoissani lumista pihaa - lunta on tänne etelän saarillekin tullut melkein enemmän kuin tarpeeksi - ja ajattelin että miten kivan eksoottista laittaa kuvat blogiin, että tällaista meillä..Sitten tulin ajatelleeksi että nyt taitaa lunta olla joka Suomen kolkassa joten ei se sitten niin ihmeellistä olekaan. Vaan kuka tietää, jos joku lukee tätä vaikka Thaimaassa, niin sittenhän se on ihan eksoottista. Tai vaikka Skoonessa, siellä ei ainakaan ennen ollut talvella juurikaan lunta. No, eksoottista tai ei, tässä muutama kuva:
Näissä kasvaa kesällä hajuherneitä. Nyt tuolla lumen alla on calluna-parka, pitäisiköhän auttaa se ulos..
Kenties aamiainen terassilla pitää tänään unohtaa..
Kuistin vanha ikkunakin osaa näköjään kuvankäsittelyä, tuli kaunis "hohde" puutarhaan..
Ostin ennen joulua uuden virkkuukoukun nroa 10, ajattelin kokeilla matonkuteista virkkaamista. Sitten tyttäreni äkkäsi koukun ja halusi kokeilla. Itse olen hänen ikäisenään myös jo virkannut, muistaakseni ihan hyvinkin, pannulappuja ja sellaista. Vähän tuntuu tökkivän vastaan tuon asian sisäistäminen, vai onko vika opettajassa, on ihan hirrrveän vaikeaa olla ottamatta virkkausta omaan käteen kun hän vääntää koukkua ja lankaa ja kaikkea niin että kielikin on rusetilla..Tahtoa löytyy kyllä, kärsivällisyyttä ehkä vähän vähemmän. Homma etenee suurin piirtein näin: tytär kääntää, vääntää, lanka on KIREÄLLÄ, koukku ei oikein mene läpi, äiti pidättelee itseään vieressä kunnes ei enää kestä vaan sanoo että katso näin (ottaen virkkuun lapsen kädestä), ja virkkaa sitten koko kerroksen loppuun tyttären tuiman katseen alla. Sitten virkkuu lapsen käteen, joka vääntää tuskallisesti ja SAA KUIN SAAKIN tehtyä yhden "solmun" (miksi sitä oikein sanotaan) ja on ratketa onnesta (äiti myös, "nytkö hän sen hoksasi) ja hyökkää seuraavan kimppuun innoissaan, kunnes on taas sormet, koukut, langat ja muut sekaisin.. "En minä jaksa enää", tytär sanoo ja äiti nappaa virkkuun silmät kiiluen. "Jos minä ihan vähän jatkaisin"..Minua vähän hävettää kun olen tällainen, en ilmeisesti hirveän hyvä opettamaan käsitöitä, vaikka yritän kyllä kovasti.
Kaikkein hassuinta tässä jutussa on se, että me virkkaamme tällaista..
..enkä minä tiedä mikä siitä tulee! Yleensä en tee mitään "päämäärätöntä", mutta nyt siis teen. Tästä voisi tehdä kaulaliinan, mutta arvelen että lanka ei riitä. Lapselle se on hiukan liian leveäkin..Nallelle peitto? Ruutu virkattuun "tilkkupeittoon"? Jotain muuta..Ainakin väri piristää mieltä, ja minä tunnen itseni hirveän "emännälliseksi" kun istun tv:n ääressä virkkaus kädessä. Tehokasta, hetkeäkään ei mene hukkaan.
Koska nyt sattuu olemaan sunnuntai, on mukaan tietysti mahdutettava päivän leivonnainen. Nämä tehtiin kyllä jo eilen:
Varmasti helpoin resepti mitä olen ikuna nähnyt (sivuhuomautus: minusta Tikru Nalle Puhissa on aivan ihana kun hän sanoo "ikuna" eikä "ikinä"), nämä ovat siis kookospikkuleipiä jos ette tunnistaneet. Kolme ainesosaa; kookoshiutaleita 300 gr (kolme pussia), sokeria 3 dl ja munia 3 kappaletta. Munat ja sokeri vatkataan vaahdoksi, kookoshiutaleet sekoitetaan joukkoon kauhalla. Lusikalla nokareita pellille, uunissa n. 10 min 180 asteessa. Ohje löytyy kookoshiutalepussin kyljestä jos sen haluaa tarkistaa, itse asiassa nyt iski pieni epävarmuus olivatko nuo määrät oikein ja pussin heitin jo pois. Näistä on varmaan tarkoitus tehdä paljon pienempiä ja ohuempia, mutta kuten aina, tehtiin oikein kunnollisia..Nämä ovat ihanan sitkeitä ja makeita, mmm..Suosittelen (taas)!
Olen menettänyt sydämeni kuvankäsittelyohjelmalle jolla kuvista saa vähän vanhan näköisiä. Niin, todellakin minä, joka en kuvia käsittele. Öh..kai sitä saa muuttaa mieltään? Ainahan sitä voi viisastuakin..Kaikkia kuvia en toki muuttele, mutta on sen kanssa hauska leikkiä. Tuossa ylhäällä oli kuvia jo vähän "stailattu", tässä lopuksi yksi..
Mukavaa sunnuntaita!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti