Summa summarum: ihminen muuttuu vanhetessaan pelokkaaksi. Ei kovin mukava johtopäätös..Toisaalta en minä koskaan ole mikään rämäpää ollutkaan mutta silti.
Tämän kirjoitelman varsinainen tarkoitus oli kuitenkin hieman kehuskella näitä maaseudun iloja näin talvella, yksi niistä on potkukelkkailu. Jälleen tänään saimme mennä viilettää metsätiellä niin että vesi pyrki silmiin, voi sitä ihanaa vauhtia. Keli on kelkkailulle tällä hetkellä todella täydellinen, ei mitään inhottavia hiekanjyviä näkyvissä mailla eikä halmeilla. Kengän pohjassa pitäisi kyllä olla piikki että saisi potkaistua kunnolla, sen verran liukkaaksi on tie hioutunut.
(Tämä kelkka ei näytä kovin aktiiviselta kuvassa, mutta luonnossa se on liikkeellä päivittäin, tämä nyt oli tällainen tilapäinen lumilepotauko).
Siinä potkiessa tuli mieleen kevättalven päivä 70-luvun lopusta, mentiin isäni kanssa potkukelkkailemaan. Minä istuin kyydissä ja hän potki eteenpäin. Miten voi niin elävästi jäädä mieleen kaikki ne tunnelmat, miltä se nykivä liike tuntuu kun potkitaan kelkkaa eteenpäin, kuinka tuuli humisi korvissa, aurinko paistoi ja pajunkissat nyökkäilivät tien varressa.
Vielä ei ole kevättalvi vaan sydäntalvi. Aurinko on jo löytänyt meidät ja se tuntuu ihanan elvyttävältä, tekisi mieli ottaa muutama tasajalkahyppy silkasta elämisen riemusta. Ja eikun menoksi taas..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti