sunnuntai 24. tammikuuta 2010

Vauhdin hurmaa

Oikeastaan on todella huvittavaa että minä käytän moista otsikkoa, se kun on tavallaan niin kaukana minusta - se vauhti siis. Olen huomannut että olen iän myötä (!) tullut valtavan araksi koville vauhdeille, se on oikeastaan aika ikävä havainto. Enkä nyt tarkoita että en halua enää ajaa rallia, vaan olen huomannut sen esimerkiksi hiihtäessä. Koska pellolla sukset upposivat polvia myöten koppuraan lumeen, päätimme kokeilla hiihtoa auratulla kylätiellä. Se oli kyllä helpompaa, oikeastaan liian helppoa.. Pellolla saa hiihtää aika tasaista maastoa mikä sopii minulle oikein hyvin kun taas tiellä olikin yllättäen mäkiä. Ja niitä tuntui olevan sellaisissakin paikoissa joissa niitä ei ihan varmasti ennen ollut. Pienimmässäkin mäessä tuli melkein paniikki, varsinkin kun huomasin ettei vauhtia voinutkaan hiljentää iskemällä sauvat maahan - eiväthän ne siihen upponneet, jäiseen tien pintaan. Välillä ajattelin että nyt pitäisi vaan osata rentoutua, pitää polvet koukussa ja kroppa etukumarassa, niinhän minä tytärtäkin evästän..Se ei vaan ole helppoa kun on venähtänyt niin korkealle maan pinnan yläpuolelle, meinaan se pudotus on niin pitkä. Tai kuten sanonta kuuluu, ei se lento mutta se maahantulo..Ainoa talvilaji jossa en niin kauheasti pelkää on pulkkamäessä laskeminen, ehkä siksi että siinä ei kaaduta niin korkealta..

Summa summarum: ihminen muuttuu vanhetessaan pelokkaaksi. Ei kovin mukava johtopäätös..Toisaalta en minä koskaan ole mikään rämäpää ollutkaan mutta silti.

Tämän kirjoitelman varsinainen tarkoitus oli kuitenkin hieman kehuskella näitä maaseudun iloja näin talvella, yksi niistä on potkukelkkailu. Jälleen tänään saimme mennä viilettää metsätiellä niin että vesi pyrki silmiin, voi sitä ihanaa vauhtia. Keli on kelkkailulle tällä hetkellä todella täydellinen, ei mitään inhottavia hiekanjyviä näkyvissä mailla eikä halmeilla. Kengän pohjassa pitäisi kyllä olla piikki että saisi potkaistua kunnolla, sen verran liukkaaksi on tie hioutunut.



(Tämä kelkka ei näytä kovin aktiiviselta kuvassa, mutta luonnossa se on liikkeellä päivittäin, tämä nyt oli tällainen tilapäinen lumilepotauko).

Siinä potkiessa tuli mieleen kevättalven päivä 70-luvun lopusta, mentiin isäni kanssa potkukelkkailemaan. Minä istuin kyydissä ja hän potki eteenpäin. Miten voi niin elävästi jäädä mieleen kaikki ne tunnelmat, miltä se nykivä liike tuntuu kun potkitaan kelkkaa eteenpäin, kuinka tuuli humisi korvissa, aurinko paistoi ja pajunkissat nyökkäilivät tien varressa.




Vielä ei ole kevättalvi vaan sydäntalvi. Aurinko on jo löytänyt meidät ja se tuntuu ihanan elvyttävältä, tekisi mieli ottaa muutama tasajalkahyppy silkasta elämisen riemusta. Ja eikun menoksi taas..



 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti