Oodi Manuelille
Eikä kyseessä ole nyt sitten mikään Epsanjan tummasilmä - tai no, tarkemmin ajatellen onpas..mutta ei ihminen. Tähän olisi ollut kiva liittää kuva mutta kun yritin siskon lähettämää kuvaa vääntää tähän sopivaksi, ei se suostunut yhteistyöhön. Manuel on koira, ihana karvaturri, vehnänruskea, jonka sisko sai luokseen ilmoittauduttuaan halukkaaksi ottamaan koiran Espanjasta. He taitavat koko porukka elää nyt kuherruskuukautta, sen verran ylistäviä viestejä olen saanut. Enkä todellakaan ihmettele, koira on todella suloisen näköinen! Ja kuulemma suloisen oloinenkin. Kyllä minäkin voisin ottaa tuollaisen vaikka Tipin kaveriksi..
Kun me aloimme vakavissamme etsiä koiraa meille reilu vuosi sitten, oli todettava että pienikokoisia, tai edes keskikokoisia monirotuisia oli miltei mahdoton löytää Suomesta. Täällä on vallalla voimakkaasti ajatus että koiran tulee olla yksirotuinen, jos olen ymmärtänyt oikein myös kennelihmisten riveissä. Meitä on kuitenkin täällä maassa monia jotka mieluiten ottaisivat monirotuisen, mutta useasti terveemmän ja mukavamman koiran kuin yksirotuisen kaikkine "tyyppivikoineen". Älkää nyt sitten loukkaantuko, te jotka haluatte antaa äänenne rotukoirille, tarkoitus ei ole loukata ketään. Tämä on nyt meidän mielipiteemme, ja tällaiseen päätelmään myös tulin etsiessäni meille sitä monirotuista ihanaa piskiä. Aivan vahingossa päädyin Pelastetaan koirat ry:n sivuille, ja sieltä se meidän kaikki toiveet (edelleen) täyttävä koira sitten löytyi. Jos haluaisit heidän sivuihinsa tutustua, klikkaa tästä. Sisko löysi ihanan karvaturrinsa vastaavilta sivuilta Espanjasta, Espanjan koirat- nimisen järjestön hoivista, heidän sivuilleen pääset puolestaan klikkaamalla tästä. Jos harkitsee koiran ottamista, ovat nämä tahot varteenotettavia vaihtoehtoja. Tosin on hyvin tärkeää muistaa, että näiden tarhojen koirat ovat melkein aina kovia kokeneita, osa jo vanhempia, pentuja on harvoin saatavana ja ne menevät kyllä heti (mekin saimme Tipin kun hänet varanneet ihmiset tulivat toisiin aatoksiin, voi mitä te menetittekään!). Koiraan pitää aina olla valmis sitoutumaan, mutta nämä koirat vaativat poikkeuksellisen paljon kärsivällisyyttä ja rakkautta, aikaa ja vaivannäköä. Päätöstä ei tule tehdä heppoisin perustein, nämä karvakorvat jo on vähintään kertaalleen hyljätty, eikä niiden pitäisi joutua kokemaan sitä enää useammin. Joten käykää katsomassa sivuilla, mutta pitäkää jäät hatussa - ja jos olosuhteet sen sallivat, antakaa koti sitä tarvitsevalle. Näin teki siskoni, eikä näköjään ainakaan vielä ole asiaa tippaakaan katunut! Jos sinä sisko tätä luet ja haluat antaa linkin missä Manuelin voi nähdä, laitapa kommentia tulemaan! Tai ehkä on parempi ettet näytä häntä, olemme muuten kaikki siellä oven takana :)
Seuraava otsikko olisi sitten
Sisäänrakennettu kamera
Kamera ei ole mikään uusi keksintö - tai siis sen toiminto, mekanismi. Itse asiassa jo Luojamme teki kameran, nimittäin ihmisen silmä toimii samalla mekanismilla monilta osin. Ihminen on sitten vain matkinut tätä Mestarin taidonnäytettä. Mutta kamera koneena on aina kiehtonut minua, se tuntuu niin käsittämättömältä että hetki voidaan jäädyttää, pysäyttää filmille, tai nykyään digikameran "mille-lie" (en ala tuota teknistä puolta tässä nyt satuilemaan). Se että se on mahdollista, on kuin taikaa, mahtavaa ja uskomatonta.
Kuvaaminen on minulle valtavan tärkeää. Se on niin tärkeää että kun näen jotain mikä on ehdottomasti kuvaamisen arvoista eikä minulla ole kameraa mukana, tunnen melkein fyysistä kipua kun en saa kohdetta tallennettua. Kameraa ei aina kuitenkaan voi eikä ole käytännöllistä kuljettaa mukana. Kuten esimerkiksi viimeksi kun olimme metsälammella luistelemassa, maisema oli väreiltään ja tunnelmaltaan aivan satumainen, niinhän se on ollut jo pari viikkoa ihan päivittäin. Mutta nyt oli taivaallakin niin mielenkiintoiset värit. Sisuksiani kaiversi, minulla ei ollut kameraa mukana koska olimme ulkoilemassa eikä kylmä kostea ilma todellakaan tee hyvää kameroille. Hetken kärsittyäni päässäni syttyi kuitenkin lamppu - taskussani oli kännykkä, ja tadaa- siinä kamera! Olen käyttänyt tuota kameraa todella vähän, minusta kännykkä on kännykkä, kaikki muu on vähän turhaa. Nyt tuo kamera kuitenkin toi lievitystä kuvaustuskaani, tosin harmittelin että laatu tulisi olemaan niin huono ettei kuvia voi käyttää muuten kuin juuri vaikka tässä blogissa, suurentamista ne eivät kestäisi. Mutta sain kuitenkin kuvata, iiihanaa!!
En vaan millään voi käsittää miksi noissa kuvissa on tuollainen outo liila tai vihreä kajo, ei se valo sentään NIIN erikoinen ollut. Joku vika? Liian kylmää? Liian kosteaa? Tai kenties oli liian hämärää? Tässä nimittäin toisena päivänä samalla kännykkäkameralla otettu kuva toisesta paikasta, ihana aurinkokin oli näkyvissä..
Luistelulammesta saamme oikein hyvän aasinsillan viimeiseen otsikkoon, joka on:
Disney on ice
Eikä kyseessä ole nyt se kuuluisa jääshow joka Suomessakin välillä vierailee. Me palasimme pari tuntia sitten reissusta, olimme jälleen Hämeenlinnassa hengellisessä juhlatilaisuudessa, joka on samalla myös opiskelua. Jälleen todella rakentavaa ja ihanaa tavata ystäviä. Mutta ei tuo otsikko liity nyt siihenkään. Jotta emme olisi joutuneet ajamaan pimeässä kotiin, päätimme yöpyä Hämeenlinnassa ja ajaa kotiin vasta tänään valoisassa. Ja koska aikaa oli, piti minun totta kai päästä kirpputorille, jo ihan työnkin puolesta.
Kuten jo aiemmin taisin mainita, on minullekin pikkuhiljaa tyttären luistelua katsellessa, tullut oikein hento kutina päästä myös luistimille. En ole koskaan todellakaan ollut mikään hyvä luistelija mutta auttavasti pysyn pystyssä, tai siis pysyin, joskus. Ensimmäiset muistot luistimista ovat koulujen ensimmäisiltä luokilta, kävin silloin pientä maalaiskoulua. Meillä ei ollut rahaa ostaa uusia luistimia joten äiti löysi jostain osto- ja myyntiliikkeestä (silloin ei ollut kirppareita) aika huonokuntoiset luistimet ja jotta ne tulisivat vähän kauniimmiksi, isä maalasi ne. Väri ei kuitenkaan ollut ihan vitivalkoinen vaan vähän sellainen harmaanvalkoinen, en tiedä miksi emme ottaneet vitivalkoista. Muistelen että itse halusin tuon tummemman. Luistimet toimivat oikein hyvin, mutta vieläkin muistan että minua vähän kaihersi kun toisilla oli upouudet "prinsessan-valkoiset" kaunoluistimet ja minulla taas vähän erilaiset. Nyt ymmärrän liikuttuneena arvostaa sitä että vanhemmat näkivät vaivaa jotta pääsisin edes luistelemaan, mutta lapselle samanlaisuus on niin tärkeää. Omalla lapsella on nyt lainaluistimet, mutta ne ovat upouuden kaltaiset, vitivalkoiset, vailla naarmuakaan.
Ja nyt on luistimet myös minulla, Hämeenlinnasta asti ne piti mennä hakemaan.
Älkää naurako. Tai oikeastaan naurakaan vain, luisteluhan pitäisi olla ihan hauskaa! Jostain syystä minulle tulee mieleen ne ensimmäiset luistimeni, vaikka nyt minua ei haittaa tippaakaan että nämä ovat näin kauhean kuluneet ja ilman nauhoja kaiken lisäksi. Olen vaan niin iloinen että löysin sopivankokoiset ja tosi edullisesti. Mietin vakavasti että hankkisin pinkit nauhat, se olisi varmaan tosi hauskan näköistä! Eikö ole muuten hassua että kun ihminen on 40, haluaa olla yksilöllinen eikä ollenkaan haittaa jos erottuu joukosta! Kunpa tämän ominaisuuden voisi saada jo lapsena, se helpottaisi niin paljon..
Seuraava naurun aihe tulee varmasti olemaan se, kun minä lähden näillä koikkelehtimaan - ja SIIHEN liittyy tuo teema. Näky tulee olemaan kuin Aku tai paremminkin Hessu laitettaisi luistimille, siis se Hessu joka on piirretyissä, ei siellä jääshowssa. Mitä tuosta luistelusta tulee - no, se onkin sitten jo ihan oma juttunsa..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti