keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Autiotalossa

Tiedättehän olotilan kun on niin väsynyt että hysteeriset naurukohtaukset vaanivat kulman takana, valmiina purskahtamaan esille milloin tahansa. Niiden esille päästäminen on vain hieman vaarallista, ehkä niistä ei tule loppua ennenkuin itku anastaa paikkansa..No, olen siis väsynyt, silti teki mieli laittaa tänne jotakin. Blogi on niin tylsän näköinen kun siellä ei ole mitään uutta.

Minulla on uusi tietokone ja on taas todettava että vanhan aasin on vaikea oppia sukeltamaan (vai miten se sananlasku nyt taas menikään)..En haluaisi olla kaavoihini kangistunut jäykkis joka ei opi mitään uutta - silti on myönnettävä että hieman koville ottaa kun mikään ei toimi enää kuin ennen. Vanhalla koneella kaikki toimi silmät ummessa ja oikealla pikkurillillä, nyt tarvitaan koko kroppaa pikkuvarpaita myöten (noin kuvaannollisesti). Onhan tämä ihan kiva kun vaan opin keskustelemaan sen kanssa ja ymmärrän kaikkia hienouksia mitä täältä löytyy. Sanottava on kyllä sekin ettei tekniikan edistysaskeleet aina tarkoita sitä että asiat muuttuvat paremmiksi. Lisäksi minulla on menossa uusia haasteita työsaralla joten tekniset häiriöt eivät nyt oikein sovi kokonaisuuteen.

Mitä kuvia tänään teille näyttäisin? Mieli teki palata taas sinne autiotaloon, olen ollut siellä kuvaamassa jo useita kertoja. Autioita taloja joihin pääsee sisälle ei kovin paljon taida enää olla. Tai sitten käy niinkuin minulle ja äidilleni vuosia sitten kun olimme etsimässä kesäasuntoa. Löysimme sattumalta autiolta näyttävän talon ja menimme kurkkaamaan ikkunasta sisälle. Ei kulunut montaa minuuttia kun selkämme takana seisoi puhiseva mies joka olisi ihan varmasti ampunut ensin ja kysynyt sitten jos hänellä olisi ase ollut. Onneksi ei ollut..Kävi ilmi että talon omistajat asustivat ulkomailla (siksi autio vaikutelma) ja kyseinen naapuri oli värvätty talovahdiksi. Hänen haltuunsa olisi kyllä voinut huoletta jättää vaikka kruununjalokivet, sen verran tomerasti hän hommaansa hoiti. Itse asiassa hän ei selityksistämme huolimatta meinannut millään uskoa että liikuimme kunniallisilla asioilla, laittoi varmaan rekkarin ylös..Eipä kyllä sen jälkeen tehnyt kauheasti mieli mennä kurkkimaan ikkunoista.

















Tällä kertaa sain kuitenkin tutkia tätä autiota taloa ihan rauhassa. Kuten jo aikaisemmin mainitsin, lattioita ei talossa juurikaan ole joten sisälle meno on hieman riskialtista puuhaa. Kuvia olisi varmasti enemmänkin jos en pelkäisi jääväni talon uumeniin loppuiäkseni, varsinkin kun/jos olen ollut yksin kuvaamassa. Ehkä käy niin että joka kerta kun totean näiden lattialankkujen kannattelevan, menen pari askelta eteenpäin. Talossa on jotain jännittävää ja kiinnostavaa - tai sitten minä olen vaan omituinen.. Edelleen olisi kiva kuulla kommentteja minkälaisia tuntemuksia nämä kuvat teissä herättävät, rohkeasti vaan! Herää myös kysymys mikä on oikeasti kaunista? Onko vain kauniilla asioilla oikeus kertoa meille tarinaa? Onko rähjäisen kuvan tarina automaattisesti surullinen ja ahdistava, vai kertooko se vain eletystä elämästä johon on kuulunut paljon ilojakin?























Mitä ovat miettineet ihmiset jotka täällä joskus asuivat? Mistä he iloitsivat, mitä surivat? Nykypäivän ihminen sisustaa kotiaan tietoisesti, haluten tehdä siitä kotoisan/rikkautta huokuvan/harmoonisen/vaatimattoman - niin, mitä milloinkin. Kun tässä talossa asuttiin, ei sisustaminen  ollut se tärkein juttu. Kuitenkin ihmiset ovat tavallaan aina sisustaneet. Köyhäkin perheenäiti näki kauneuden siinä että laittoi kimpun villikukkia pieneen lasiin tai mukiin, ehkä sunnuntaina pienen liinankin pöydälle. Se oli hänen näkemyksensä sisustamisesta, ja niinhän me teemme vieläkin. Mutta ovatko pienet ilot jääneet suurien linjojen alle? Onko ostettava uudet huonekalut tai vaihdettava tavaroiden järjestystä ennenkuin todella sisustamme? Osaammeko iloita pienistä "kukkakimpuista" jotka maksavat vain vaivan?























Mitä nämä seinät kertoisivat jos osaisivat? Ne ovat katselleet kun tuvan liedellä äiti on keittänyt ruokaa perheelleen, lapset ovat kirmanneet ulos suojärven rantamille ja tupsahtaneet sisään tuoden mukanaan raikasta ulkoilmaa, nuoruuden voimalla höystettynä. Ehkä täällä on opeteltu aakkosia ja numeroita, jos on kuuluttu siihen etuoikeutettuun ryhmään jonka lapset saivat koulua käydä. Elämänviisauksia on ainakin opetettu, yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta. Mitä oli mielessä niillä jotka tätä tapettia seinään kiinnittivät? Oliko ilo uudesta talosta, uudesta alusta, uudesta elämästä?
























Kauneudentaju ja -tarve on meihin kaikkiin laitettu, niin torppariin kuin kartanonherraankin, oli sitten kyse kodista tai kuontalosta..

Kodikkaan kaunista viikkoa!

1 kommentti:

  1. Mennäänkö käsi kädessä taloon autioon?

    Kiitos taasen mukavista kirjoituksistasi.

    Terv. Orvokin terapiapiha

    VastaaPoista