Nähdään mummilassa! Vi ses hos mormor!

Olin menossa hakemaan juomavettä (niin, se on totta, meillä haetaan juomavesi ämpärillä lähteeltä, jonne on kotiovelta matkaa reilut 100 metriä) tytär vanavedessä. Kun kurvasin ämpäreineni alas lähteelle, tytär jatkoi määrätietoisesti koiran kanssa matkaa ja huikkasi: "Nähdään mummilassa!"

Tuo tokaisu tuntui niin hyvältä. Ajattelin että kuinka moni lapsi voi sanoa noin ja jatkaa turvassa kävellen mummin luokse, joka asuu 200 metrin päässä meidän kotoamme.

Isovanhemmat ovat suuri lahja. He jakavat lapsenlapsilleen sellaista elämänkokemusta jota ei voi mistään muualta saada. He liittävät vanhat ja nuoret pitkään suvun ketjuun joka on jatkunut jo vuosisatoja. He ovat turva ja tasapainottava vaikutus silloin kun ruuhkavuosia elävä äiti juoksee vähän ylikierroksilla. He ovat - niin hyvässä kuin pahassa - se paikka, josta melkein aina saa jotain hyvää, välillä silloinkin kun äiti kieltää. He rakastavat, täysin ja sydämestään, elämän tuomalla viisaudella ja lämmöllä, tietäen myös ettei elämä aina kohtele lempeästi.

Kiitos äiti - ja mummi - että olet olemassa!

Jag var tillsammans med dottern på väg att hämta dricksvatten från vår källa (ja, det är sant, vi hämtar faktiskt dricksvatten med en spann från en källa ca 100 m från vårt hem). När vi kom fram, fortsatte hon bestämt framåt och hojtade: "Vi ses hos mormor!"

Det lät så härligt. Jag tänkte att hur många barn är det som kan göra likadant. Gå trygga och alldeles ensam till mormor som bor bara 200 meter bort. 

Mor- och farföräldrar är en stor rikedom, tillgång och gåva. De har tålamod som man bara får genom att ha levt länge. De älskar med hela sin erfarenhet och de vet också att livet inte alltid behandlar en väl. De ger barnbarnen något gott att äta - även då när mamma inte gör det...De gör så att såväl unga som gamla blir till en del av den långa kedjan av människor som levt i samma släkt med sina sorger och glädjeämnen. 

Tack mamma - och mormor för att du finns!

Pieni ripaus luksusta - En liten gnutta lyx

Istuessamme viikko sitten pikavuorossa matkalla Salosta Helsinkiin tyttären kanssa havahduin matkan puolivälissä katsomaan etupenkillä istuvaa vanhempaa rouvaa. Ei hänessä sinänsä mitään kummallista ollut, siisti pikkuinen rouva. Se mikä sai jotain värähtämään sisälläni oli hänen sylissään lepäävä hattu. Se oli syvän yönsininen, vähän herrainmallinen - ja liepeeseen oli kiinnitetty usvansininen pieni höyhenpuuhka, tai miksi sitä nyt nimittäisi, sellainen joka liehuu pienessäkin ilmavirrassa. Rouva silitteli puuhkaa aina välillä, kuin varmistaakseen että se pysyi ojennuksessa ja siistinä.

En tiedä mikä tässä näyssä oli niin vaikuttavaa. Ehkä se oli tunne siitä, että keskellä tuota painostavan harmaata perjantaita, oli pieni ripaus luksusta, jotain hiukkasen huikentelevaa, pientä pilkettä silmäkulmassa. Asia oli minusta niin merkittävä että tein vihkoni kulmaan asiasta merkinnän, jotta en unohtaisi tästä kertoa teillekin.

Rouvasta ja hatusta en ikävä kyllä saanut kuvaa, mutta ehkä muutama kuva Kansallismuseosta sopii tähän, siellä me nimittäin muun muassa kävimme tyttären kanssa- Tässä siis  luksusta vuosien takaa:

På expressbussen mellan Salo och Helsinki (som vi satt på med dottern förra fredagen) fann jag mig plötsligt iaktta en liten gammal tant som satt på andra sidan mittgången. Det var i och för sig inget konstigt med henne, en söt liten fru. Nej, det var hatten som hon hade i knäet som jag tittade på. Den var midnattsblå, i lite maskulin modell, med en dimblå plym fäst vid sidan. Eller jag vet inte vad det kallas, en lätt fjäderlik sak, som rörde sig vid minsta luftdrag. Den lilla damen strök över fjädern då och då, som för att kontrollera att den höll sig i ordning och stilla.

Jag vet inte vad det var med denna syn som gjorde så starkt intryck på mig. Kanske var det intrycket av en liten gnutta lyx mitt i den gråa fredagen, något lite lättsinnigt på ett positivt sätt, med en glimt i ögat. Detta var i alla fall en så speciell upplevelse, att jag skrev upp det i kanten på min anteckningsbok medan vi satt på bussen, så att jag inte skulle glömma att berätta detta för er. 

Någon bild på damen och hatten fick jag tyvärr inte. Men kanske det går bra med lite lyx från Nationalmuséet istället, det var nämligen ett av ställena vi besökte med dottern :)

Outoja kuvia - konstiga bilder

Tyttären ollessa soittotunnilla ajattelin piipahtaa pikaisesti kirpputorille. Se olikin pettymyksekseni kiinni mutta ei hätää - puolituntinen kului rattoisasti Sagalundissa, paikallisella kotiseutumuseo-alueella. Jostain syystä päädyn tänne kävelylle kummallisiin vuodenaikoihin. Tunnelma on viehättävä, sain olla aivan yksikseni vanhojen historiaa kuiskivien rakennusten keskellä.

Koska en ollut valokuvausreissua suunnitellut, ei mukana ollut  kunnon kameraa, vain kännykän vaatimaton versio. Niinpä päätinkin revitellä vähän, vaikka en yleensä äärimmäisestä kuvankäsittelystä niin pidäkään. Eli, tässä teille yksityiskohtia Sagalundista - tällaisena ette ole koskaan ennen sitä nähneet:

Medan dottern var på sin pianolektion, tänkte jag ta en snabb visit till det lokala loppiset. Till min stora besvikelse var det stängt så jag bestämde mig istället för att ta en promenad i Sagalund, det lokala hembygdsmuséet med sina gamla hus. Av någon anledning hamnar jag alltid här vid konstiga årstider och tider annars också, så jag fick vara alldeles ensam bland historiens viskningar.

Eftersom jag inte hade planerat någon fotosession, hade jag ingen ordentlig kamera med, bara mobilens enkla variant. Därför bestämde jag mig för att titta på området med lite andra ögon och så lekte jag lite med bildbehandling, även om jag i vanliga fall inte är så hemskt förtjust i att ta det till hjälp. Så, med lite humor i blicken, här detaljer från Sagalund - så som ni aldrig har sett det förut:

Pakko pakottaa - tvånget tvingar

Huu, miten kauhea otsikko. Sana pakko aikaansaa ihmisissä yleensä kielteisiä reaktioita. Ei ole kivaa kun pitää tehdä jotain pakotettuna. Vai onko tämä sittenkään aina kielteinen asia?  Voi myös olla pakko halata jotakuta, pakko sanoa että näytät todella hyvältä tänään, pakko syödä iso leivos...ei se pakko siis ole ollenkaan aina huono juttu!
Minun otsikkoni  johtuu siitä, että tunsin äkkiä pakottavaa tarvetta kirjoittaa blogiini - edellisestä kerrasta onkin kulunut luvattoman pitkä aika.
Monilla "kynätyöläisillä" lienee sama ongelma. Kun elämässä tulee jaksoja, jolloin työn puolesta kirjoitetaan enemmän, jää kaikki oma kirjoittaminen vähemmälle. Näin on vähän tainnut käydä minullekin.
Arvostan kovasti kaikkia teitä 28:aa, jotka olette merkinneet minut blogilistallenne. Mahtuu tänne enemmänkin vakituisia lukijoita, tervetuloa joukkoomme kirjavaan!
Sen kummempaa ihmeellistä asiaa minulla ei tänään ole. Pari kivaa kuvaa maaseudun ihanan värikkäästä marraskuusta voisin tähän laittaa:

Rakastan tätä kuvaa. Vielä enemmän rakastan kuvan kohdetta, 10-vuotiasta tytärtämme, jonka kanssa lähdimme pari päivää sitten koiranulkoiluttamis-valokuvaamislenkille. Matkan ensimmäinen pysähdys oli tietenkin Keijupuro, joka pitkän kuivan kesän jälkeen oli taas herännyt henkiin.
Maaseudulla eivät värit muutu koskaan tylsiksi ja masentaviksi. Yleensä huomaan tähän aikaan vuodesta toivovani, ettei lunta tulisikaan, niin paljon pidän maaston ja metsien mehevistä ja rehevistä sävyistä. Luonto on kuin intohimoinen, itsensä löytänyt nainen, ei ujostele enää muutamaa kuollutta lehteään tai katkenneita oksiaan. Nehän ovat merkkejä eletystä elävästä elämästä :)

Tässä myös eräs joka ei totisesti ujostele mitään :) En tajua, miten olen voinut elää aiemmin ilman koiraa? Mille me oikein nauroimme, ennenkuin Tipi Kleopatra liittyi  laumaamme viitisen vuotta sitten? Ja miten saatoimme olla vaille ihanaa aamuista pesuhetkeä ulkona yöpaidassa, kun samainen rontti on päättänyt kaunistautua - Kleopatran tavoin - kieriskelemässä jossain sanoinkuvaamattomassa...No, tästä älyttömyydestä huolimatta rakastan myös koiraamme. Huono omatunto on vain siitä, että päivittäinen ulkoiluttamisvastuu on jostain kumman syystä kaatunut miehen niskaan. Meidänhän piti kaikkien...

Tällaista meillä täällä tänään. Huomenna taas jotain muuta. Kunpa vain saisin kirjoitettua vähän useammin. Ettei teidän tarvitsisi pyyhkiä aina paksua virtuaalipölyä pois blogin päältä, ennenkuin pääsette lukemaan :)

Tvång och måste - vilka hemska ord. Oftast ryggar de flesta tillbaka när de hör dessa. Men har du tänkt på att det inte alltid behöver vara negativt? Ibland måste man bara hoppa omkring, krama någon, äta godis eller säga att någon ser så vacker ut. Ett måste behöver alltså inte alls vara så illa :)
Just nu kände jag också att jag måste skriva i bloggen. Det har varit så tyst här så länge. Jag tror att de flesta som i någon form också jobbar med skrivande, har samma problem. Jobbar man lite mera intensivt, har man liksom ingenting till övers för skrivandet på fritiden. 
Har idag inget omskakande att berätta, ville bara dela två bilder med er. Jag och min älskade dotter på 10 år var på en utemedhunden-fotograferings-runda här i närheten. Först måste vi ju gå till Älvornas bäck för att se om vattnet hade hittat tillbaka efter den torra sommaren. Jodå, det porlade glatt där igen. 
Färgerna här på landet är nästan som bäst just nu. Här vet vi ingenting om tråkiga mörka färglösa november. Den här tiden på året önskar jag många gånger att det inte alls skall bli någon snö, så underbart mustiga och fylliga färger är det i skog och mark. Naturen är som en mogen passionerad kvinna som inte skäms för sina skavanker. Det är ju tecken på att man har levt!
Vår hund skäms inte heller för något. Jag fattar inte att jag har kunnat leva så länge utan hund i mitt liv. Vad skrattade vi åt innan Tipi Kleopatra anslöt sig till vår flock för fem år sedan? Och hur kunde vi vara utan de underbara morgontvättarna i nattlinne, när hon - likt den andra Kleopatra - beslutat sig för att dekorera sig genom att rulla runt i - ja, nivet...Och det var alltså jag som var i nattlinne, inte hunden. Nåja, trots detta galenskap, som upprepas med jämna mellanrum, älskar jag vår hund. Har lite dåligt samvete för att det oftast är mannen som går ut med Tipi. Det var ju meningen att vi alla skulle...
Önskar att jag framöver skall kunna skriva lite  oftare i bloggen. Så att ni inte behöver damma av den varje gång ni tittar in :)

Taidenäyttely Porvoossa - Konstutställning i Borgå

Nyt on mahdollisuus ihastella ja vaikka ostaa kauniita merimaalauksia Porvoossa, Galleria Frö:ssä, jossa miehelläni Johnilla on näyttely syyskuun loppuun saakka. Osoite on Rihkamakatu 2 ja avoinna galleria on ma-pe 10-18 ja la 10-16. Lämpimästi tervetuloa!

Ei vielä - Inte än

Sitähän minäkin. Toivoin mutta en ollut varma. Kesä tuli takaisin.
Elokuu on yksi kaikkein ihanimmista kuukausista. Vaikka siihen sekoittuu pieni haikeus sen tajuamisesta, että kesä alkaa kallistua loppuunsa, on se kypsän mehevä ja yleensä ihanan lämmin. Viljapellot ja tienpientareet tuoksuvat, kuu myhäilee taivaalla.
Tänä vuonna luulin jo hetken, ettei sellaista elokuuta tulekaan. Onneksi se kuitenkin palasi. Ja nyt käydään taas uimassakin. Vaikka lämpömittari näytti yöllä +7 oli merivesi kuitenkin lähes +20 astetta. Ehkä tänäkin vuonna jatketaan syyskuuhun asti. Ehkä jopa lyödään edellinen ennätys, joka oli uimista vielä 18.9. Saapa nähdä. Nyt on kuitenkin ihanan lämmintä, juuri niinkuin kuuluukin olla. Ja rannalla, siellä on ihanan tyhjää, kun (melkein) kaikki muut ovat hakeutuneet sisälle. Hei, älkää vielä luovuttako, täällähän on ihanaa!

Det var väl det jag tänkte. Att sommaren var liksom inte alls över ännu. Ett tag verkade det som att det blir inte riktigt en sådan ljuvlig augusti som det brukar vara. Men nu är allt bra igen. Det är varmt och mustigt, det doftar av mogna sädesfält och blommande dikeskanter. Månen lyser hemlighetsfull på den mörka himlen, syrsorna spelar sina stämningsfulla sånger.  Och havsvattnet, ja det är underbart varmt. Fast termometerns visade bara +7 i natt, ligger vattentemperaturen på nästan +20 grader! Så vi fortsätter att simma så ofta vi bara kan. Få se om vi kan slå vårt tidigare rekord, då vi simmade den 18.9. Detta var för två år sedan. På stranden är det underbart tyst och lugnt. Så gott som alla har dragit sig inomhus. Hej hallå, kom tillbaka! Här är ju så ljuvligt ännu!

Kasvot maalauksessa - Ansiktet i målningen

Johtuen oman kirppiksen emännöimisestä pitkin kesää, jäivät omat kirppiskierrokset kovin vähäisiksi tänä kesänä. Näin jälkikäteen se ehkä vähän harmittaakin, onhan Suomi pienten kotikirppisten luvattu maa kesäisin ja noista latojen ja piharakennusten perukoista voi vielä tehdä niitä todellisia löytöjä. No, säästyipähän rahaa :) Jotta kirppistelyanemia ei kuitenkaan pääsisi kovin pahaksi, oli tänään kurkattava yhdelle Kemiön keskustan löytöpaikoista. Lähinnä etsin mielenkiintoisia kankaita sekä väärinymmärrettyjä retrotuotteita, kuten aina. Mukaan tarttui kuitenkin tällä kertaa jotain vähän epätavallisempaa.

Hän katsoi minua hyllyn perukoilta. Vilkaisin, kävelin ohi, menin takaisin. Hetken katsoin takaisin. Sitten katsoin hintalappua. "No, tule sitten mukaan kotiin" tokaisin. Minusta hän on hieman tyttäreni näköinen, jos tytär olisi elänyt aikana, jolloin nuoret naiset kulkivat huivi päässä. Nyt hän katselee mietteliään näköisenä kaapin päältä. Ehkä liitän hänet olohuoneen kuvakokoelmaan, jossa ei ole vielä yhtään muotokuvaa.

Ai niin. Ei hän ole oikeastaan maalaus, pelkkä painokuva vain. Mutta hän on silti hän. Ja minua hän puhuttelee.

För att jag har "basat" på vårt eget loppis denna sommar, har jag inte hunnit göra några loppisrundor själv. Såhär i efterhand ångrar jag mig lite, Finland är ju som sagt sommarloppisarnas utlovade land och det är på dom där ladugårdarna och utehusen som man fortfarande kan göra riktiga fynd. Nu är alla sommarloppisar stängda, snyft...Jag kan ju trösta mig med att jag har sparat pengar på detta sätt, men ändå...

En runda på det lokala loppiset fick hjälpa till att motverka total anemi idag. Jag brukar normalt vara på jakt efter diverse retrotyger och -saker men idag var det något annorlunda som fick följa med hem.

 Hon tittade på mig längst in på en hylla. Jag tittade lite förstrött, gick vidare, men fick gå tillbaka. Hon liksom talade till mig och ville med hem. Ja, ni loppisgalningar vet säkert vad jag menar :) Jag tycker hon liknar min dotter lite grann, om hon skulle ha levt på den tiden då unga kvinnor sprang omkring med sjal om huvudet. Nu tittar hon fundersamt ut över mitt arbetsrum. Kanske jag sätter henne på väggen i vardagsrummet, tillsammans med andra blandade tavlor. Där finns faktiskt inget porträtt ännu. 

Förresten, hon är ingen tavla egentligen, bara en pappersbild. Men det gör mig inget. Hon är ändå hon. Och jag tilltalas av hennes porträtt.