TC

Eh..miten aloitetaan blogiteksti taas pitkän tauon jälkeen, ilman että sorrutaan kliseisiin? Se ei lienee mahdollista, joten jos vaan sanon, että täällä ollaan, jipii!! Jonain päivänä vielä onnistun pitämään blogin liikkeessä koko ajan, mutta nyt mennään näin, vähän exkompuroiden :)

Tämän päiväisen havahtumisen sai aikaan kiva postaus eräässä facebookin ryhmässä. Esiin nousi keskustelu siitä, onnistuuko esim kurssikeskuksen tai muun vastaavan pyörittäminen puuceiden (?) varassa, siis ilman niitä lähes kaikille tuttuja sisävessoja?

Aiheeseen oli ihan pakko tarttua, minullahan on tästä monen vuoden oma kokemus! Tai no äh, ei meillä sitä kurssikeskusta ole, mutta ulkovessa on!! Kuten muistatte, aloitin jokin aika sitten kolumnitekstien sarjan täällä blogissa. Tekstit kertovat meidän elämästä hieman erilaisissa oloissa. Yksi teksteistä käsittelee juuri tätä mukavuuslaitosasiaa, joten se teksti tänään alempana, ruotsinkielisen käännöksen jälkeen.

ps. Kuvassa on ulkovessan ovi. Ei kuitenkaan meidän omamme, vaan kotiseutumuseossa sijaitsevan yksilön yksityiskohta ;)

Hur påbörjar man en bloggtext efter en lång paus, utan att falla för klichéer (hjälp, stavas det så??) Det går nog inte, så jag säger bara jippii, jag är här igen! Jag hoppas och önskar att jag en dag skall kunna hålla bloggen levande hela tiden, men tills dess får vi ta det så här, lite då och då. 

Dagens uppvaknande orsakades av en trevlig diskussion i en fb-grupp om huruvida det skulle vara möjligt att ha ett kurscenter eller liknande utan "normala" bekvämligheter = läs: utan innetoaletter. Det här var jag ju tvungen att nappa på, eftersom jag har mångårig, personlig erfarenhet av saken! Ja alltså inte av att ha kurscenter, men av utedass! 

Som ni kanske minns, så påbörjade jag en serie kolumntexter här i bloggen, tyvärr bara på finska, men ändå. Texterna handlar om vårt liv här på landet, i lite annorlunda förhållanden än vad människor i regel är vana vid. Dagens text hittar du här nedan. Träna din finska - eller använd google translator, som ju är som vi vet, en väldigt pålitlig översättare av diverse texter :/ Jag vågar faktiskt inte ens prova hur nedanstående text skulle bli med hjälp av denna automatiska underverk. Varför inte? För att jag vill överleva dagen, risken är nämligen ganska stor att man skulle kunna dö av skratt..Men prova du -  om du vågar ;)  

TC

Heti alkuun lienee paikallaan varoitus: tämä osa sisältää asioita, jotka voivat herkkänenäisille ihmisille olla epämiellyttäviä. Lukeminen tapahtuu siis omalla vastuulla.

Veden lisäksi jokapäiväiseen elämäämme liittyy se ketjun toinen pää, eli vierailut Hotelli Helpotuksessa. Kun joku tulee meille kylään ensimmäistä kertaa ja tekee niin kutsutun tupatarkastuksen, eräs seikka aiheuttaa poikkeuksetta hämmennystä. On kyllä pesuhuone ja sauna – mutta missä on WC?

Meillä ei ole WC:tä eli vesiklosettia. Treecee sen sijaan löytyy, ulkosalta, hämyisen pienen polun päästä.

Tämä tosiasia jakaa ihmiset yleensä kahteen ryhmään, joista toisessa on huomattavasti enemmän kannattajia. Puucee on jotain mitä voidaan sietää extreme-mielessä päivä tai kaksi, kunhan mukaan saa ottaa a) kaasunaamarin, b) hajusteita, mielellään useaa laatua sekä c) suihkutettavaa deodoranttia omien hajujälkien peittämiseksi. Käynnin jälkeen on oleskeltava ulkona ainakin tunti, jotta hajuhuoneen traumaattiselta vaikutukselta pystytään toipumaan.

Meitä, kyseiseen laitokseen tottuneita, tällainen asenne tuppaa huvittamaan. Onhan tietysti totta, että siistien sisävessojen kautta osa elämän rumemmista tosiasioista on onnistuttu piilottamaan taikapyttyyn, joka napin painalluksella vie kaiken mukanaan. Minne, sitä harva vaivautuu edes miettimään. Tästä on ekologisuus kaukana. Tuntuu kaiken lisäksi järkyttävältä, että maassamme vedämme viemäristä alas vettä, jota muualla maailmassa juotaisiin kiitollisuuden kyyneleet poskilla virraten.

Kerronpa teille erään tosiasian: kaikki, mikä tulee ihmisestä ulos, on maatuvaa ainesta, olettaen ettei ruokavalioon kuulu muovi tai muu vastaava. Tämä tarkoittaa sitä, että oikein hoidettuna kompostoiva vessa muuttaa kaiken hyväksi mullaksi, joka on, uskokaa tai älkää, puhtaampaa kuin se, mitä kuljetamme kalliilla rahalla puutarhamyymälästä sievissä pusseissa ruusujemme kasvualustaksi. Tai ainakin tiedät, kenen entisiä jätteitä ruusuillesi olet syöttämässä. Kompostoituminen, olipa kyse ruokajätteestä (joka kompostoidaan omassa astiassaan) tai puuceen tuotoksista, on aikamoinen taikatemppu ja toimiva sellainen, tämän voimme todistaa. Kompostilaatikko on kuin multatehdas. Toisesta päästä syötetään kompostijäte ynnä muu tarpeellinen, toisesta päästä tulee ulos valmista multaa. Tärkeää on myös mainita, että jos puuceen osaa hoitaa oikein, se ei haise kovinkaan paljon. Tämä ei aina onnistu, mutta toisaalta, ei pieneen hajuhaittaan ole tiettävästi kukaan kuollut.

Taas on tietenkin myönnettävä, että pikkulan käyttö vuoden ympäri vaatii jonkin verran pioneerihenkeä. Kylmään vuodenaikaan jokainen vessareissu vaatii täydellisen pukeutumisen, lähtöä ei siis kannata jättää viime minuutille. Liukasta pihapolkua kannattaa myös varoa, ettei pääse käymään hullusti jo matkalla. Hämmästyttävää kyllä, ulkohuussissa tarkenee myös silloin kun on -30 astetta, tosin pitemmät mietiskelyjaksot kannattaa säästää lämpimille keleille.

Kesällä tämä pieni huone pystyy kilpailemaan parhaimman hotelliklosetin kanssa. Vai missä muualla voi sanoa olevan näköalatoiletti, jonka huomaamattomista stereoista kuuluu autenttista linnunlaulua? Avoimesta ovesta olemme seuranneet läheisen linnunpöntön asukkien perhe-elämää, kuunnelleet lepakoiden rapistelua ja ihailleet tähtiä talvi-iltoina. Ja jos asiaan ylipäätään liittyy jotain epämukavaa, toimii tässäkin kaikkeen sopiva mantra ”kaikkeen tottuu”.

Jos nyt olisin taloa rakentamassa, tekisin talon sisälle hyvin toimivan kompostivessan, joka ei haise. Toivoisin tämän tulevan lakisääteiseksi kaikissa uudisrakennuksissa tässä maassa, jossa rakentamiseen jo muutenkin on liitetty outoja ja usein tarpeettomiakin pykäliä. Tässä pykälässä olisi jotain järkeäkin, ja se olisi oikea ekoteko!

Taloomme ei kuitenkaan nyt mahdu ekologista sisävessaa. Niinpä tallustamme tuttua polkua sinioviseen pikkumökkiimme, linnunlaulua kuuntelemaan. Onpa tähän jo syntynyt perinnekin; yhteinen iltavessareissu tyttären ja koiran kanssa (koiran ei tarvitse käyttää vessaa). Paluumatkalla voimme ihmetellä ja ihastella alkuöisen pihan ääniä, tuoksuja ja näkymiä. Kuinka moni voi muuten haistella kreikanleukoijan ja tuoksuherneen aitoja tuoksuja WC:ssä käydessään? Mepäs voimme!

Vanhaa, jo tutuksi käynyttä mainosrallatusta mukaellen ”yks´ kakkaa, kolme kakkaa, multaa ruusuille sitten nakkaan”.

ps. Erikoismaininnan haluan tässä antaa miehelleni, joka on jo yli kuusitoista vuotta hoitanut puuceen tyhjentämisen. Siihen pystyy vain tosimies.

Ps2 Jotta nyt kukaan naisasianainen ei nousisi barrikadeille, tehdään tähän lisäys, että tyhjentäminen onnistuu myös tosinaiselta, olen itsekin tämän toimenpiteen tehnyt muutamia kertoja. Siksipä juuri arvostankin kovasti mieheni työtä ;)

Hulluutta - Galenskap

Voi hyvää päivää..eipä tämä blogiin säännöllisesti kirjoittaminen nyt oikein tainnut mennä suunnitellusti. Mutta tadaa - tänään olen ainakin jälleen täällä!! Kiva jos sinäkin olet :)

Kulunut kuukausi on mennyt enemmän tai vähemmän flunssaviiruksia vastaan taistellessa. Minä hävisin..tälläkin hetkellä köhisen ja rahisen vailla kovinkaan suuria voimavaroja mihinkään muuhun. Miten voikin tauti viedä ihmiseltä voimat niin totaalisesti?? Onneksi kotiväki on hyvinkin pystyvää hoitamaan asioita - ja onneksi mies parantui sopivasti ennen kuin minä kaaduin toistamiseen. Hänellä on muutenkin riittänyt virtaa touhuta pihalla viime päivinä..Meillä on tulossa hieman muutoksia näihin puutarhahommeleihin nimittäin.

Koko meidän perhe inhoaa liikuttavan yksimielisesti rikkaruohojen kitkemistä. Olemme muutamia vuosia puhuneet puolitosissamme laatikkoviljelystä, mutta nyt asia sai tuulta siipiensä alle. Mies on ihan tulta ja tappuraa asian puolesta ja onkin jo rakentanut pihallemme monen sorttista laatikkoa. Osassa on jo mullatkin valmiina, ei tarvitsisi kuin mennä istuttamaan  siemeniä ja taimia. Menenkin, heti kun tuolla yläsfääreissä on päätetty, että tuleeko sitä lunta vielä vai ei JA sitten kun saan voimani takaisin.

Saa nähdä mitä meidän "alapellollemme" oikein nyt sitten käy..Kaikki ne laatikot ovat nimittäin ihan terassin läheisyydessä, jotta hoitaminen ja kastelu olisi helpompaa. Normaalisti olemme istuttaneet perunat ja sipulit ja vähän muutakin tuonne alas (kuvassa näkyvä kasvimaa, joka siis muutama vuosi sitten oli noin ihanan rehevä ja hyvinvoiva). Sielläkin odottaa itse asiassa kaksi iiisoa laatikkokehystä mutta..No katsotaan. Tämä voimien vähyys on jotenkin vienyt pohjan koko puutarhahommalta tänä vuonna. Aikaisemmin tykkäsin kovasti hyötyliikunnasta, nyt en ole ihan varma mihin kykenen. Mutta ihanaa kun mies on jaksanut laittaa valmista pohjaa jo, pääsenkin sitten siihen kivoimpaan osioon. Ette muuten arvaa, miten ihanan rikkaruohottoman näköinen se laatikkomulta on, kun on ihan kaupasta ostettu. Ei yhden yhtä juolavehnää, juhuu!! Yritän saada tänne teille vähän kuvia noista laatikoista ja muustakin ajankohtaisesta, mutta nyt saatte tyytyä tähän vanhaan kuvaan. Hah, itse asiassa edes talo ei ole enää ihan tuon näköinen, sen jälkeen kun "lihoi" laajennuksen verran :D Mutta no, kuva liittyy sopivasti aiheeseen, joten siksi..

Tämän päivän kolumniteksti sopii aiheeseen kuin lihapulla mansikkahilloon. Hauskaa lukemista ja puuhakasta kevätviikonloppua kaikille teille, jotka kuokanvarteen kykenette! Kolumnitekstin löydätte tuolta ruotsinkielisen osion alapuolelta :) Ja huom! Teksti on kirjoitettu muutama vuosi sitten, jolloin kevät todellakin tuli aikaisin. Muistelkaamme sitä haikeudella..

Jaha ja..inte har det ju liksom gått så som jag hade tänkt mig med att skriva regelbundet i bloggen igen. Fattar inte varför det skall vara så svårt att hitta tid och inspiration till det? Men, idag är jag här i alla fall, roligt om ni också är det :)

Hela månaden har mer eller mindre gått till att försöka slåss mot flunssavirusar. Jag förlorade. Två stycken har jag lyckats genomgå, det senaste hänger ännu kvar. Jag har blivit av med alla mina krafter! Har knappt orkat vara uppe ens, idag har det varit lite bättre. Men allt vad trädgård heter har jag inte ägnat en tanke åt. Som tur är har min man orkat ta sig an saken lite bättre.

Vi är rörande enade om att hela familjen hatar ogräsplockande. Delvis därför har vi ett par år talat om att odla i låda. Det här året har min man fått fart på saken, han har redan byggt en del lådor. Nu funderar jag på hur det skall gå med vårt egentliga grönsaksland, som ni ser på bilden. Lådorna är nämligen lokaliserade nära terrassen, för att skötsel och vattnande skall vara lättare. Skall vi ha något alls där nere? Det återstår att se. Jag har alltid tyckt om nyttomotion, men nu vet jag inte om jag kommer att ha några krafter till det. Suck..Känns faktiskt lite ledsamt. Men, det blir säkert fint med lådorna. Skall ta lite bilder åt er snart så ser ni hur det ser ut just nu. Tills dess får ni nöja er med den här gamla bilden från några år tillbaka. Det var såå fint i trädgården då! Heh, inte ens huset ser ut sådär längre efter att vi byggde ut. Men annars passar bilden bra till temat idag. Så även kolumntexten här nedan. Ha en trevlig och flitig helg, alla ni som kan pyssla ute! Ps. Kolumntexten är skriven för några år sedan, då våren faktiskt kom ovanligt tidigt. Vi kan ju minnas med vemod..

Näinhän siinä aina käy

Joka vuosi se iskee, suunnilleen näihin aikoihin. Sille ei vaan mahda mitään. Tänä vuonna oireet ovat ehkä tavallistakin voimakkaammat, johtuen leudosta ja aikaisesta keväästä. En puhu nyt kausiflunssasta tai allergioista, vaan siitä hulluudesta. Siitä, mikä saa kuolan valumaan kaupan siemenhyllyn edessä. Siitä, mikä saa hypistelemään sateenkaaren väreissä loistavia puutarhahansikkaita. Siitä, mikä saa katsomaan silmät tapilla puutarhaohjelmia, lukemaan istutusvinkkejä lehdistä ja juoksentelemaan pitkin pihaa ja kasvimaata pää mietteliäästi kallellaan.

Talvella me suomalaiset ryömimme kukin koloihimme ja nautimme menninkäisen leppoisasta levosta. Tai no, minä ainakin nautin. Kun mahdollinen lumipeite maasta katoaa, tapahtuu kuitenkin jotain outoa. Luihimme alkaa virrata elinnesteitä ja takaraivossa alkaa askarruttaa, minne se harava tuli syksyllä viskattua. Tai siis teillä muilla tietysti kaikki työvälineet löytyvät puhdistettuina ja järjestyksessä jostain vajasta. Meillä ne sen sijaan tuntuvat vaeltavan ympäri tonttia kuin levottomat haamut. Se harava löytyy yleensä siinä vaiheessa, kun ei enää tee mieli haravoida...

Loppukesästä suunnittelen aina puhdistavani kasvimaan ja kukkatarhan vanhoista varsista ja muusta roskasta, niin että keväällä ei sitten tarvitse muuta kuin vähän höpsötellä jo puhdistettua multaa ja tuikata uudet siemenet ja taimet maahan. Vaan mitä näkyykään kun katson ikkunasta ulos? Ympäri kukkatarhaa lojuvat gladioluksen varret sinne tänne kaatuneina, kuin olisi kokonainen miekkailuarmeija karannut paikalta. Olen hulluna gladioluksiin ja istutan niitä joka vuosi kymmenittäin. Joskus ne onnistuvat hienosti, useimmin ehkä ei. Loppukesään mennessä ovat vihreät miekat pystyssä, mutta kukkiminen jää ensimmäisten hallaöiden jalkoihin. Taidan kuitenkin olla parantumaton. Jos tänä vuonna taas..

Kasvimaan rautaverkkotelineissä kiipeilevät vielä viime vuoden herneenvarret ja muutama auringonkukkakin törröttää urhoollisesti asemissaan. Perunamaalle näyttää jonkun jättimäinen olkipatja hajonneen. Se on muistutus viime vuoden kasvatuskokeilusta, joka useiden epäilijöiden soraäänistä huolimatta onnistui. Perunat kasvoivat hyvin olkikatteen alla, ilman selkääkatkaisevaa multausrumbaa. Sato tuli tosin valmiiksi vasta marraskuussa, mutta ei nyt takerruta pikkuseikkoihin. Helppo kasvatustapa kuitenkin toimi ja perunat maistuivat hyviltä. Kuinka moni viljelijä voi muuten kehuskella syövänsä uusia perunoita loppuvuodesta? Olkikatteen käyttäminen on kyllä listalla tänäkin vuonna. Joskus nimittäin kaikki meneekin vähän niinkuin Strömsössä (josta tämä idea alun perin lähti).

Suhteellisen laiskana puutarhurina olen yrittänyt kouluttaa itseäni siihen, että lähes yliluonnollista itsehillintää ilmaisten ostaisin VAIN niitä siemeniä ja taimia, jotka ihan oikeasti selviävät kovasta kohtelusta ja antavat satoakin. Silti huomaan jotenkin yhtäkkiä omistavani kassillisen kaikenkirjavia siemenpusseja. Niitäkin jotka pitää esikasvattaa ja joilta on lähes ehdoton kielto tulla meille. Ei se ole minun vikani. Minkäs minä sille mahdan että kauppamaailma tekee pusseista niin houkuttelevan näköisiä että ne on ihan pakko ostaa..Kuvan mukaan pian minunkin puutarhani pursuaa toinen toistaan kauniimpia ja eksoottisempia kukkia ja vihanneksia. Ei tarvitse kuin istuttaa millin siemen viisi kertaa eri kokoiseen ruukkuun, joissa jokaisessa on erilaista multaa, jonka jälkeen hentoja taimia juoksutetaan ulos ja sisään öin ja päivin ja...no kyllä te tiedätte.

Henkiin herääminen pitkän talven jälkeen tuntuu kuitenkin erityisen hyvälle. Aurinko lämmittää poskia, maa tuoksuu ja linnut visertävät sydämen kyllyydestä. Tuntuu ihanalta olla elossa ja rapsutella rikkaruohoja ja kuivia lehtiä hentojen tulppaaninalkujen ympäriltä.

Nautitaan nyt, arvon kanssasuomalaiset. Jaksetaan sitten taas mennä horrokseen.

Kelissä kuin kelissä

Juu siis ei..minun ei todellakaan pitäisi nyt roikkua täällä blogia näpyttelemässä. On taas se aika vuodesta nimittäin. Se aika, jolloin yrittäjä on kroonisesti myöhässä paperinivaskoidensa kanssa ja kirjanpitäjä jyrsii jo valmiiksi lyhyitä kynsiään, enkä ehkä juuri nyt ole hänen lempi-ihmisensä. No, en ole onneksi yksin, meitä taitaa ikävä kyllä olla aika monta..Miten kissanviikset väpättäköön se on niin vaikeaa ihan kaikessa rauhassa laittaa ne paperit järjestykseen HYVISSÄ AJOIN, varsinkin kun minä toimitan ne vain kerran vuodessa - minulla on siis vuosi aikaa järjestelemiseen. On toki totta, että teen vähän muutakin kuin selailen vanhoja kuitteja sen vuoden aikana..mutta silti. Kaivelen sisältäni sitä pientä kanslistia, jonka tiedän ihan varmasti minussa asuvan, hän on vaan tänä vuonna hautautunut tavallista syvemmälle..Mutta..I will survive! Homma on jo puoliksi hanskassa, joten ehkä tästä selvitään..

Mutta siis niin. Tänne oli nyt ihan pakko tulla notkumaan siksi, että sää ikkunan ulkopuolella nyt vain on sellainen, että on aika jakaa tänne jälleen yksi kolumniteksteistä. Lunta tulee yllättäen taivaan täydeltä ja tuuli levittelee sen tasaisen tappavasti joka niemeen ja notkelmaan. Suunniteltu visiitti sinne kirjanpitäjälle siirtyi väkisin huomiseen. En nimittäin pääse ulos täältä. Tai jos pääsen ulos, en pääse enää takaisin. Joten jatkan kirjojen pitelemistä ja heitän teitä tekstillä. Ottakaahan koppi :D Teksti löytyy tuttuun tapaan ruotsinkielisen osion jälkeen.

ps. miksi sää kuvassa ei näytä ollenkaan siltä, kuin se oikeasti on??
ps.2 meillä on nyt kyllä hiihtolomaviikko, joten puheet arkiaamuista kolumnitekstissä osuvat kohdalleen menneinä ja tulevina viikkoina ;)

Jomenvisstnej..jag borde faktiskt inte alls hänga här på bloggen utan snällt hålla på med mina papper, dom stirrar anklagande på mig från bordet bredvid. Det är ju nämligen den tiden på året igen. Den tiden, då företagare är kroniskt försenade med sina papper till bokföraren, som kanske inte gillar oss så jättemycket just nu. Jag menar, varför är det så svårt att få allt det här fixat i god tid?? Jag lämnar in papper bara en gång om året, så jag har ju faktiskt ett helt år på mig att ordna allt. Visserligen gör jag ju lite annat också under året än pläddrar i gamla kvitton, men ändå..Jag vet att det bor en liten kanslist i mig, som älskar ordning och reda och jag håller på att leta upp henne..Hon har bara gömt sig på ett så fiffigt sätt det här året, så det tar lite tid. Nåja, jag har kommit lite mer än halvvägs, så jag (och bokhållaren) lär överleva det här året också. 

Varför jag nu hänger här tänker jag skylla vädret för. Det kommer nämligen snö ner nu på ett  sådant sätt, att vi nästan redan är insnöade. Det tilltänkta besöket till bokhållaren förflyttades till imorgon, jag kommer nämligen inte ut härifrån med bilen. Eller ja, ut kommer jag kanske, men i så fall inte hem. Så jag fortsätter att hålla böckerna själv idag och delar med mig ännu en kolumntext, som så bra passar in här. Tyvärr återigen på finska. Men men..google translator ni vet..

Kelissä kuin kelissä

Kello on 07.30 arkiaamuna. Tunnelma on kuin NASAn rakettilähettäjäisissä. Jännitys on käsin kosketeltavissa. Onnistuuko lähtö vai tuleeko odottamattomia ongelmia?

No, emme sentään ole lähdössä avaruuteen, vaan parin kilometrin päähän koulutaksille. Kun kotikoululaisesta tuli Keskuskoulun oppilas, aikaiset aamulähdöt muuttuivat osaksi arkeamme. Tämän talven alati vaihtuva keli ja meidän haastava kotimaastomme ovatkin sitten tehneet liikkumisesta hyvinkin jännittävää.

Täällä asuttujen vuosien aikana olemme ehtineet kokea monenlaisia talvia. Syrjäinen sijaintimme ja se tosiasia, ettei autojemme etupuskurissa röhnötä työntölevyä, on muutamia kertoja johtanut siihen, että olemme joutuneet kotiarestiin. Meillä on kyllä hyvä naapuri, joka huolehtii auraamisesta järeällä kalustolla, mutta aina ei hänkään ehdi joka paikkaan yhtäaikaa. Se samainen peltoaukea, joka antaa minulle tilaa hengittää, päästää talvisin Kuningas Boren tanssimaan riehakasta ripaskaa selälleen. Tulos: parissa tunnissa tie on täyttynyt joko kauniista mutta kulkukelvottomasta nietoksesta tai kivikovista kinoksista joihin ei pysty mikään. Tai no, onneksi se aura sentään..Mutta läpi ei ole menemistä kolalla tai edes autolla.

Olemme huomanneet, että meillä käy talvisin harvemmin vieraita. Syykin siihen on ilmeinen. Tavatessamme esimerkiksi kaupassa meiltä ei kysytä ensimmäiseksi miten me voimme, vaan millaisessa kunnossa tiemme on, eikä se ole ihme. Jyrkkiä mutkia, nousuja ja laskuja, kuoppia ja soraa sekä pitkät pätkät joka suuntaan kallellaan olevaa paljasta kalliota, jota pitkin vesi virtaa vuodenajasta riippumatta. Talvella vesi ei virtaa kovin kauas vaan jäätyy kallion pintaan, tehden siitä luistinradan suoraan kauhugalleriasta. Siinä monimuotoinen kuvaus 700 metrin pätkästä tietä, johon tosin itse olemme jo melko tottuneita. Pakkohan se on, ei täällä muuten voisi asua.

En oikein vieläkään tajua, miten olemme tyttären kanssa päässeet kiiltävää pintaa pitkin ylös ja eteenpäin aamun pimeydessä. Se kanamuna jalan alla on kyllä ollut ehdottoman tarpeellinen, kaasua ei ole voinut painaa juuri ollenkaan. Yksikin liian voimakas painallus ja huomaakin olevansa menossa parhaassa tapauksessa takaisin kotiin, auton pyörähtäessä ympäri kaltevalla tasolla. Sepeliä olemme välillä mieheni kanssa toki käyneet heittämässä pahimpiin paikkoihin, mutta yleensä virtaava vesi tai kunnon lumipyry tekee senkin hyödyn tyhjäksi.

Talviset lumivallit tekevät autoilijan perustoiminnoistakin joskus kimurantteja. Otetaan nyt vaikka peruuttaminen. En ole siinä kovin etevä muutenkaan, mutta lumiselta pihalta lähtö kääntäen alamäkeen oikealle ei aina onnistu ihan nappiin. Ilmaus ”lähtökuoppa” on tässä yhteydessä saanut aivan uuden merkityksen. Sen kuopan olen nimittäin muutaman kerran onnistunut löytämään, enkä ole päässyt sieltä ylös ilman apua. Ainakin kerran on tarvittu kolme aikuista, jotka sakeassa lumisateessa kaivoivat, väänsivät ja punnersivat puolitoista tuntia auton pyörää kolosta ulos. Lähtihän se lopulta, mutta otti koville.

Koska itsensä kehumista ei yleensä katsota hyvällä, sanonkin nyt että mieheni ei lakkaa ihmettelemästä, miten sekä minä että äitini pärjäämme näissä ajo-olosuhteissa, naisia kun kai yleensä pidetään jostain tuntemattomasta syystä arempina kuskeina. Hän on meistä kovin ylpeä ja niin olen kyllä minäkin. Ei tee hyvää hermoille yrittää ehtiä katastrofikelissä taksipysäkille, mutta silti jokainen onnistunut ajoreissu saa minut tuntemaan itseni sankariksi. En vaihtaisi kotipaikkaamme helppokulkuiseen kaupunkiympäristöön mistään hinnasta, mieluummin kaivan itseni vaikka lapiolla ulos täältä. Ja jos sitä lunta joskus tulisi ameriikantyyliin kokonainen metri – no, ainahan voi sen päivän pitää kotikoulua. Senkin me nimittäin osaamme. Siitä kuitenkin joku toinen kerta lisää..

Miten minä tänne päädyin? Hur hamnade jag här?

Viime kerralla jaoin kanssanne kolumnitekstin muutaman vuoden takaa, jossa avasin meidän vedenhakurituaalejamme. Teksti oli osa usean kymmenen tekstin sarjasta, jossa osittain kerron elämästämme hieman erilaisissa oloissa ilman perusmukavuuksia, osittain kirjoittelen ajatuksiani noin yleensä. Haluaisitko lukea lisää? Tästä lähtien julkaisen tänne tasavälein tekstiä, nyt aloitammekin aivan alusta! Tervetuloa meille, ihan luomusti vaan :)

ps. kuvassa kotimme niinkuin se oli vielä parisen vuotta sitten. Paljon on tapahtunut sen jälkeen ja talon ulkomuotokin muuttunut. Tämä näkymä on kuitenkin edelleen hyvin rakas.

Förra gången fick ni läsa en kolumntext från några år tillbaka. Den ingick i en serie texter, där jag berättar om livet i lite enklare förhållanden, utan de så kallade normala bekvämligheterna. Skulle ni vilja läsa mer? Nu känns det ju lite knasigt att fråga så här på svenska, eftersom texterna är på finska..Men det är lyckligtvis många här, som kan både och. Dessutom har vi ju vår vän google translator, som ju gör livet såå mycket roligare. Jag har tänkt nu att publicera en text med jämna mellanrum, och nu börjar vi riktigt från början. Välkommen med, till vårt ekoliv :)

ps. på bilden ser ni vårt hem, så som det såg ut för några år sedan. Det har hänt en hel del sedan dess, även med huset..Men den här vyn är fortfarande lika nära mitt hjärta.


Osa 1: Miten minä tänne jouduin?

Downshifting. Siinä sana, joka alkaa olla tuttu jo lähes kaikille. Kysehän on ”pienemmällä vaihteella ajamisesta”, leppoistamisesta, elämän kohtuullistamisesta, elämäntyylin muutoksesta. Elämisestä pienemmillä taloudellisilla resursseilla, mielellään maalla, lähellä luontoa.
Minä, joka yleensä tanssin epätahdissa muotivalssien kanssa, olen kerrankin ehtinyt ensimmäisten joukkoon. Uskaltaisinpa melkein väittää, että perheemme oli huipputrendikäs jo ennen kuin koko sanaa oli edes keksitty. Näissä luomupuitteissa olemme nimittäin asuneet jo 16 vuotta.

Downshifting ei oikeastaan ole mikään uusi keksintö. Jo retroaikakautena, lapsuuteni kultaisella 70-luvulla, oli vaatimaton maalaiselämä monelle jokapäiväistä arkea. Jossain vaiheessa yhteiskuntamme kuitenkin syöksyi teknologian huippuaikaan. Kaupungit alkoivat suurentua, talot kasvaa kohti korkeuksia. Autoista tuli huippunopeita, internet kutisti maailman läppärin, nyt jo kännykän näytön kokoiseksi. ”Nopea” ja ”tehokas” nousivat laatusanojen ykkösiksi. Näillä olemme nyt menneet muutamia vuosia, monenkarvaisia hilavitkuttimia keräten.

Entä nyt? Sanavarastoomme on hiipinyt sanoja kuten ”aito”, ”eko”, ”luomu”, ”yksinkertainen”. Jopa muodin maailmassa puhutaan ”nudesta”, viitaten meikkiin, joka on kuin ei olisikaan.
Meihin on siis mitä ilmeisimmin iskenyt tarve palata elämän alkulähteille. Miksiköhän? Onko niin, että kaikki, mitä nopealla teknologialla ja pakokaasuisilla kaupungeilla on tarjota, on jo nähty? Kun tietotekniikka saavuttaa huippunsa, katseet kääntyvät kohti vanhaa kunnon Remingtonia? Tai kun hifi-laitteet hipovat avaruustasoa, aletaan etsiä savikiekkoja ja veivigrammofoneja? Olemmeko kyllästyneet kaikkeen keinotekoiseen ja etsimme nyt aitoa ja alkuperäistä?

Tämä lienee yksi syy. Toinen saattaa olla se, että ihmiset ovat alkaneet voida huonosti. Stressistä on tullut yhtä jokapäiväinen osa elämää kuin hengittämisestä. Kynttilät palavat loppuun molemmista päistä. Burnoutista johtuvat sairauslomat yleistyvät. Ihmiset kaipaavat rauhaa, mutta uraputkesta sitä ei löydy.
Siispä – kierrokset alas ja elämänlaatua hakemaan.

Mikä on minun syyni tällaiseen elämäntyyliin? Sielultani olen aina ollut maalaistyttö, vaikka kaupungissa tuli välillä 14 vuotta asuttuakin. Lopullisesti juureni maaseudun rehevään multaan istutin kuitenkin oman pienen mökin ja avioitumisen myötä.

Ensin oli vuorossa mökin teko. Sinkkunaiselta se onnistui läheisten ja ystävien avustuksella. Mökin kokoa katsellessa voi päätellä, että kuvittelin olevani lopun ikää vannoutunut vanhapiika. Toisin kuitenkin kävi. Vastaan tuli mies, joka prinsessan saadakseen ei joutunut taistelemaan lohikäärmettä vastaan, mutta kaivoi lapiolla kuopat viemärikaivoja varten. Varsin sankarillinen teko mielestäni, väittäisin jopa että romanttinen, vaikka ei noin yhtäkkiä ajatellen siltä vaikutakaan. Perheemme on sittemmin kasvanut nyt jo 13-vuotiaalla tyttärellä, yhdellä höpsöllä koiralla ja kahdella kissalla.

Millaista on ympärivuotinen elämä mökissä, jonne juokseva vesi tulee vain, jos ämpärien kantaja jaksaa juosta ja jonka puuceen stereoista kuuluu linnunlaulu? Entä miltä tuntuu, kun ei tarvitse liittyä sunnuntain paluuliikenneletkaan? Tai pelottaako kun valoa ei näy missään ja lähistöltä kuuluu outoa valitusta? Tästä ja vielä monesta muusta olisi tarkoitus tässä kolumnissa kertoa.  Tervetuloa siis mukaan, ottamaan ihan luomusti vaan!

Vettä, vettä!! Vatten, vatten!!

Tänään on ollut tämän vuoden ensimmäinen vahvasti keväinen päivä. Aurinko lämmitti, linnut lauloivat ja lumi suli kohisten. Kurjaa tässä päivässä on se, että tytär heräsi aamulla kovasti kurkkukipuisena. Tämä viikko taitaa hänen osaltaan mennä potilaana. No, jos nyt on pakko sairastaa, hyvä että tekee sen nyt. Ensi viikolla on hiihtoloma, ja olisi kyllä aika kohtuutonta, että viimeksi joululoman sairastanut joutuisi taas petiin, kun olisi kaikkea mukavaa tiedossa. Siispä, lepoa ja rakkautta, kyllä se siitä.

Kävin hakemassa pulkan kanssa vettä. ?? Niin, kuten olen tainnut jo mainitakin, meillä ei ole "normaaleja" mukavuuksia tässä meidän paratiisissa. Pulppuavaa lähdettä katsoessa tuli mieleen kolumniteksti, jonka kirjoitin parisen vuotta sitten. Kopioin tekstin teille tähän alle. Saatte siinä tarkemman selonteon siitä, mitä meillä pitää tehdä, jotta lasissa loiskahtelisi ja tiskialtaassa kuohuisi. Hauskoja lukuhetkiä ;) (Teksti löytyy ruotsinkielisen osuuden alapuolelta).

Idag har det varit den första riktiga vårdagen för i år. Solen värmde, fåglarna kvittrade och man kunde riktigt höra snön smälta. En underbar dag - förutom att vi har en flunssapatient här hemma. Dottern väckte mig imorse och sade att hon har hemskt ont i halsen. Tråkigt - men samtidigt tur att hon blev sjuk nu. Det skulle ju faktiskt ha varit höjden av orättvisa, om hon som låg sjuk på jullovet skulle nu ha missat allt det roliga igen. Så nu är det bara och vila och se till att bli frisk.

Jag var och hämtade vatten med pulkan. ?? Ja, som jag tidigare nämnt, har vi inte alla så kallade "normala" bekvämligheter här i vårt paradis. När jag stod och fyllde mina kanistrar och tittade på den porlande vattenkällan, kom jag att tänka på kolumntexten som jag skrev för några år sedan. Skall kopiera den hit. Nu är det tyvärr bara på finska och har inte riktigt tid att översätta, så ni får antingen "knäppa på finskan" eller kanske rentav använda google translatorn? Jag kan i så fall garantera, att texten säkert är ännu roligare än originalet :D 

Lähdevettä

Mitä sinä teet saadaksesi tiskivettä tai peseytyäksesi? Melko varmasti teet kevyen ranneliikkeen eli avaat hanan. Entä mitä me teemme? Talostamme ei löydy ainuttakaan hanaa. Vettä kuitenkin tarvitsemme ja saamme, vuodenajasta riippuen joko helposti tai vähän vähemmän helposti. Kesällä riittää että heittää paksun letkunpään pesuhuoneen ovesta sisään ja laittaa töpselin seinään. Vesi juoksee kauniisti. Tunnemme olevamme melkein mukavuuksilla varustettuja. Pesu- ja tiskivettä ei tarvitse säännöstellä vaan sitä voi tuhlata, mielin määrin. Mitä luksusta!

Hieman erilainen tilanne on pakkaskelien koittaessa. Autoon lastataan kanisterit ja ämpärit ja ajetaan 200 metrin päässä sijaitsevalle lähteelle. Auton käyttäminen ei tässä ole mitenkään luomua, tiedetään, mutta muuta keinoa ei ole 50 vesilitran kotiin kuljettamiseen. Maitokärry on hankintalistalla. Keskitalvella, jos lunta sattuu olemaan ja pulkka kulkee, haetaan vedet sillä. Potkukelkka on samaten oivallinen apuväline. Rakensipa mieheni vähän isomman putkirunkoisen vesikelkankin. Se on vain osoittautunut hieman raskaskulkuiseksi…

Vedenottopaikkamme on yhteinen lähimpien naapuriemme kanssa, vesi tulee kirjaimellisesti kalliosta. Jossain on lähteensilmä, joka antaa meille hyvää – eli ei minkään makuista vettä, sekä pesuun että juotavaksi. Veden laatua ja puhtautta ei ole koskaan testattu. Olemme kuitenkin maalaisjärjellä ajatelleet, että koska kaikki olemme edelleen hengissä, ei vesi voi olla kohtuuttoman myrkyllistä. Sitä paitsi ennen meitä oli kyläkulmamme alkuperäisin asukas juonut vettä jo vuosikaudet ja eli silti pitkän ja suhteellisen terveen elämän. Lisäksi arvelen että jos vesi nyt testattaisiin ja osoittautuisi jotenkin huonoksi, alkaisimme välittömästi sairastella. Ehkä se pään työntäminen pensaaseen kuitenkin toimii tässä tilanteessa? Silmät kiinni ja hyvää vettä juomaan, ei siinä ole mitään vikaa! Uskoisin tämän ”ei kemiallisesti puhdistetun” veden olevan myös syynä siihen, että vatsataudit ovat meillä hyvin harvinaisia vieraita. Vatsassa on rautainen armeija nitistämässä pöpöjä!

Monenlaisia hetkiä on tuon ihmelähteen äärellä vietetty. Kuunneltu kesäiltoina töyhtöhyyppien tuohtunutta ääntelyä, ne hupsut kun tekevät joka ikinen vuosi pesänsä keskelle peltoa ja hermostuvat heti, kun joku tulee sataa metriä lähemmäs. Kunpa ne ymmärtäisivät, ettei meistä ole niille vaaraa. Yläpuolelle kaartuu sininen taivas, silmien korkeudella lempeä tuuli heiluttelee pellon täydeltä tuoksuvia rypsikukintoja.

Huvittavaa on ollut myös seurata, miten pikkuiset sammakot leikkivät jukuparkkia vesiputkessa; ne hyppäävät veden vietäväksi putken yläpäässä ja hetken kuluttua – plups, syöksyvät ulos toisesta päästä. Tämä on tosin huvittavaa vain, jos päätepysäkkinä ei ole meidän juomavesiämpärimme. Toisaalta, uskottiinhan ennen, että sammakko kaivossa oli puhtaan veden merkki. Ehkä tätä voisi soveltaa ämpäreihinkin?

Vedenhakureissulla pääsee kylminä talvina leikkimään sankaria, melkein joka kerta. Ensin pukeudutaan kuin naparetkeläiset konsanaan; karvahattu tiukasti leuan alta kiinni, toppavaatteet, paksut saappaat ja hansikkaat, lopuksi kaulaliina kasvojen suojaksi niin että vain silmät näkyvät. Sitten pusketaan pulkkaa vetäen vastatuuleen, lumen ja pakkasen piiskatessa kasvoja kuin jäiset nuolet.

Lähteelle tullessa voi vastassa olla vähemmän ilahduttava näky: avoin pelto on päästänyt lumen tuiskuamaan niin, että siinä missä pitäisi olla 20 metriä avointa ja sileää, helppokulkuista kalliota, onkin puolitoista metriä paksu lumikerros. Eräänkin kerran kävin päättäväisesti lapion kanssa lumivallin kimppuun, mutta heti ensimmäinen isku hankeen osoitti, että tätä taistoa en voittaisi. Lumi oli kovettunut betoninkovaksi. Eipä siinä auttanut muu kuin kiivetä kantohangen päälle ämpäreiden kanssa, onneksi vedenottopaikka oli sentään vielä näkyvissä. Tänä talvena näiltä ongelmilta on vältytty, lunta kun ei tullut juuri nimeksikään. Juuri nyt vedenhakuelämyksiin kuuluvat kevään tuoksut, iloisesti vilkuttavat pajunkissat ja maan kosteudesta autereinen maisema.

En halua antaa meistä väärää kuvaa – totta kai olisi mukavaa jos vesi tulisi hanasta helposti, sillä aiemmin mainitulla ranneliikkeellä. Maillamme on sitä paitsi pilvin pimein vesisuonistoa joten kaivonkin saisi varmaan suhteellisen helposti laitettua. Urakka kokonaisuudessaan olisi kuitenkin niin arvokas, ettei se ainakaan tällä hetkellä sovi suunnitelmiin. Ehkä sitten joskus. Sillä aikaa nautimme siitä, mistä toiset ovat jopa valmiita maksamaan, nimittäin lähdevedestä. Sammakkoaromilla maustettuna.

Vieraat älkööt vaivautuko - gäster göre sig icke besvär

Heh, eikös ollutkin tosi lämminhenkinen otsikko :D Emme kuitenkaan ole kovin introverttejä, vaikka emme juuri nyt ehkä niin kauheasti vieraita toivokaan. Miksi näin?

Kuten teille kai jo on selvinnytkin, asumme aika korvessa. Lähimpään kirkonkylään on matkaa 15 kilometriä, eivätkä naapuritkaan nyt ihan ikkunasta yllä kurkistelemaan. Tämä on itse valittu ja toivottu tilanne. Itse asiassa kun nyt mietin, että pitäisi asua kerrostalossa, rivitalossa, tai missä tahansa talossa, jossa muut ihmiset olisivat huutoetäisyyden päässä, alkaa vähän ahdistaa. Ei minusta ehkä enää olisi siihen, kun olen tähän omaan rauhaan tottunut. Nautin siitä, ettei ovella tule heti joku vastaan, vaikka juoksisi pihalle aamutakissa ja papiljoteissa (jos semmoisia sattuisin käyttämään). Tarvitsen oman reviirin. Tai sanotaanko että tarvitsen perheelleni reviirin. Myös eläimet nauttivat siitä, että voivat liikkua vapaasti, hallituin rajoin tietenkin.

Mutta miksi niitä vieraita ei nyt sitten tänne kaivata? Asia selvinnee jo alla olevaa kuvaa katsomalla. Meille kun on tällä hetkellä kovasti vaikea päästä. Ja vielä vaikeampi päästä pois. Osa tiestämme menee kallioilla, joilla vesi virtaa tasaiseen tahtiin vuodenajasta riippumatta. Mistä sitä riittääkin? Normaali talvina, kun tähän aikaan kaikkialla pitäisi olla hanget valkeat nietokset, ei tällaista ongelmaa olisi. Tie aurattaisiin ja sitten sillä huristeltaisiin.

 Tämäpä ei olekaan ollut ihan normaali talvi. Yläkerran sääasemalla ei ilmeisesti päästä yhteisymmärrykseen siitä, pitäisikö nyt a)sataa lunta, b)sataa vettä, c) ei sataa ollenkaan, d)olla hellettä, e)olla muuten vaan outo keli. Niinpä vuorotellen sataa ja jäätyy. Ja sitten meillä on tällaista, kuin kuvassa näkyy. Jatkuvasta sääheittelystä johtuu myös se, että vaivalla levitetty sepeli ja hiekka häviää jäiden sisään suit sait.

No, en kuitenkaan valita. Olemme näiden vuosien aikana tottuneet tähän. Miehelläni on tapana kehua, että "vain meidän perheen naiset (minä ja äitini) pystyvät ajamaan tällaisissa oloissa". Krhm, kiitämme ja vähän röyhistelemme. Olemme me aikamoisia :D

Pari kertaa on kyllä kylille lähtö jäänyt pelkäksi ajatukseksi, kun auto onkin liukkaalla alustalla päättänyt kääntyä kotiin päin. Kävipä jopa niin, että tyttären oli opiskeltava kotona eräänä perjantaina, kun meiltä ei yksinkertaisesti päässyt pois. No, mikäs siinä sitten. Jos huomenna pääsisi.

Kohta on sitäpaitsi kesä. Sitten onkin taas kaikki tavattoman helppoa.

ps. jos hämäräperäisestä kuvasta on vaikea saada selvää, on kaikki tuo harmaanvalkea tuossa jäätä.

Hahaa, visst var det en varm och välkomnande rubrik :D Nej, vi är inte riktigt introverta i vår familj, men just nu är vi inte så jätteglada för gäster. Varför säger jag så?

Som ni kanske redan har förstått så bor vi väldigt avsides. Riktigt ute på vischan skulle jag säga. Närmaste kyrkoby ligger 15 km bort och närmaste grannarna är inte riktigt så nära, att dom kan kika in genom fönstret. Detta är absolut så som jag vill ha det. Om jag nu börjar tänka på att jag skulle bli tvungen att bo i ett höghus, radhus, eller vilket hus som helst med grannar nära, får jag lite ångest. När man under flera år har vant sig vid, att kunna tassa ut i morgonrock och papiljotter (inte för att jag använder sådana särskilt ofta) utan att skrämma slag på främmande människor, skulle det vara väldigt tråkigt med annorlunda boende. Nej, här vill jag faktiskt bo och trivs med det.

Men varför inte gäster? Svaret står att läsa på bilden här ovan. Det går helt enkelt inte att komma fram. Eller komma härifrån. En del av vår väg går över berget, där vatten rinner året om, oavsett temperatur. Om det är normal vinter, borde vägen vara täckt med ordentligt snölager, som "blogas fast" i berget. Då är det rena barnaleken att köra. Men nu verkar det som att det råder en viss oenighet i det himmelska väderkontoret. Skall det a) regna, b)snöa, c)skina, d)storma, e)vara annars helt knäppt väder? Alltså regnar och fryser det om vartannat. Att sanda hjälper en liten stund, sedan har allt försvunnit under nya lager av vatten och is.

Men som sagt, detta är självvalt och jag klagar inte. Min man brukar skryta med, att det är bara kvinnorna i den här familjen (min mamma och jag) som klarar av att köra oavsett väglag. Tack tack säger vi och rätar lite extra på ryggen. Nog är vi duktiga, jojo :D

Ett par gånger har det dock hänt, att det inte har blivit någon butiksresa, då bilen helt resolut har bestämt att nu skall vi hem, och vänt på sig helt runt. En fredag fick dottern ta och ha skoldag hemma, då vi helt enkelt inte kom någonvart i halkan. Nåja. Man tar en dag i taget. Oftast är det bättre redan följande dag.

Och snart är det ju sommar. Då ni, är det hur enkelt som helst att köra omkring. Även här hos oss.

Semmoinen päivä - En sån dag

Tämä tuntuu olevan nyt yksi niistä päivistä, jolloin eivät asiat oikein luista..Puolet päivästä hukkaantui nukkumiseen - en tänään(kään) saanut itseäni ylös ennen yhtätoista. Nolottaa melkein myöntää..tosin olen nyt alkanut miettiä, josko terveydentilassa sittenkin on jokin hullusti ja väsy aiheutuu siitä. En minä ennen näin kauhean paljon unta tarvinnut. Tai olenko vaan taas niin käräyttänyt itseni loppuun?

Yrittäjän elämä on ihan kivaa. Nautin valtavasti siitä, että voin ihan itse hallita aikatauluani, ainakin noin yleensä. Voin olla läsnä perheelleni silloin kun sitä tarvitaan ja tehdä töitä hulluna silloin kun siltä tuntuu. Muutaman vuoden takaisen burn outin jälkeen en todennäköisesti edes pysyisi olemaan töissä joka päivä 8 h, niinkuin "normaalit" ihmiset. Tähän johtopäätökseen olen tullut, hieman kivuliaidenkin mietiskelyjen jälkeen. Pystyn tekemään lyhyellä intervallilla paljonkin, kunhan tiedän, että kohta helpottaa. Tällä ajatuksella selvisin joulukuun myyjäispaineistakin.

Vai selvisinkö?

Perheen koululaisen loman päätyttyä (ai niin, se olikin jo viime viikolla :D ) olen pikku hiljaa aloitellut töiden tekemistä..ompelukoneenkin kaivoin suojan alta esiin ja tänään olen sillä jo huristellutkin ihan kiitettävästi. Iloitsen toimivasta ompelumasiinasta - se kun tilttasi kesken joulukuun kiireiden ja sai jäädä mököttämään loppuajaksi. Onneksi vika olikin vain säädöissä (jipii, olen teknisesti äärettömän lahjakas - not). Tarkoitus olisi saada muutama suosittu aforismitaulu jälleen tuonne Facebookissa olevalle Lauras Vintage-sivulle myyntiin. Ainakin yksi ihana tilaaja jo odottelee vaihtoehtoja..Jospa ne huomenna valmistuisivat.

Toivotaan että huomenna olisi vähän vähemmän "semmoinen päivä". Semmoinen kuin tämä maanantai.

Det här verkar igen vara en sån där dag, då ingenting vill lyckas och allt känns så irriterande. Halva dagen slarvade jag bort genom att vakna klockan elva på förmiddagen. Det är faktiskt skämmigt att erkänna det, förutom att jag nu börjat misstänka, att det kanske är något som är fel på mig. Borde jag uppsöka farbror doktorn kanske? Eller har jag bara kört slut på mig själv - igen?

Att vara egen företagare är något som jag trivs bra med. Visserligen är det ju osäkert med inkomster och så, men friheten och möjligheten att rå om sin tid är såå härligt. Jag tror faktiskt inte att jag skulle klara av att jobba som "normala människor" längre, alla dagar 8 h. Ungefär fem år sedan gick jag igenom en burn out, och det har lämnat sina spår. Jag klarar av att jobba ganska intensivt i perioder, bara jag vet att det snart tar slut. Det var så jag klarade mig genom december-stressen.

Eller klarade jag mig?

Nu när dottern åter är i skolan (eller det började ju faktiskt för en vecka sedan ja :D ), har jag så smått återgått till att jobba. Idag fick symaskinen komma fram, nya aforismtavlor är på gång. Maskinen har fått sura ensam ett tag nu, den svek mig mitt i brådrasket förra månaden. Bara slutade fungera så där. Som tur är var det faktiskt bara fråga om lite inställningar (jag ÄR ju så tekniskt begåvad), så nu är det bara att tuta och köra igen. Tror jag får dom här tavlorna färdiga imorgon. I alla fall en beställare väntar redan på att få välja..

Hoppas på att morgondagen är lite mindre en sån dag - en sån som den här måndagen.