TC

Eh..miten aloitetaan blogiteksti taas pitkän tauon jälkeen, ilman että sorrutaan kliseisiin? Se ei lienee mahdollista, joten jos vaan sanon, että täällä ollaan, jipii!! Jonain päivänä vielä onnistun pitämään blogin liikkeessä koko ajan, mutta nyt mennään näin, vähän exkompuroiden :)

Tämän päiväisen havahtumisen sai aikaan kiva postaus eräässä facebookin ryhmässä. Esiin nousi keskustelu siitä, onnistuuko esim kurssikeskuksen tai muun vastaavan pyörittäminen puuceiden (?) varassa, siis ilman niitä lähes kaikille tuttuja sisävessoja?

Aiheeseen oli ihan pakko tarttua, minullahan on tästä monen vuoden oma kokemus! Tai no äh, ei meillä sitä kurssikeskusta ole, mutta ulkovessa on!! Kuten muistatte, aloitin jokin aika sitten kolumnitekstien sarjan täällä blogissa. Tekstit kertovat meidän elämästä hieman erilaisissa oloissa. Yksi teksteistä käsittelee juuri tätä mukavuuslaitosasiaa, joten se teksti tänään alempana, ruotsinkielisen käännöksen jälkeen.

ps. Kuvassa on ulkovessan ovi. Ei kuitenkaan meidän omamme, vaan kotiseutumuseossa sijaitsevan yksilön yksityiskohta ;)

Hur påbörjar man en bloggtext efter en lång paus, utan att falla för klichéer (hjälp, stavas det så??) Det går nog inte, så jag säger bara jippii, jag är här igen! Jag hoppas och önskar att jag en dag skall kunna hålla bloggen levande hela tiden, men tills dess får vi ta det så här, lite då och då. 

Dagens uppvaknande orsakades av en trevlig diskussion i en fb-grupp om huruvida det skulle vara möjligt att ha ett kurscenter eller liknande utan "normala" bekvämligheter = läs: utan innetoaletter. Det här var jag ju tvungen att nappa på, eftersom jag har mångårig, personlig erfarenhet av saken! Ja alltså inte av att ha kurscenter, men av utedass! 

Som ni kanske minns, så påbörjade jag en serie kolumntexter här i bloggen, tyvärr bara på finska, men ändå. Texterna handlar om vårt liv här på landet, i lite annorlunda förhållanden än vad människor i regel är vana vid. Dagens text hittar du här nedan. Träna din finska - eller använd google translator, som ju är som vi vet, en väldigt pålitlig översättare av diverse texter :/ Jag vågar faktiskt inte ens prova hur nedanstående text skulle bli med hjälp av denna automatiska underverk. Varför inte? För att jag vill överleva dagen, risken är nämligen ganska stor att man skulle kunna dö av skratt..Men prova du -  om du vågar ;)  

TC

Heti alkuun lienee paikallaan varoitus: tämä osa sisältää asioita, jotka voivat herkkänenäisille ihmisille olla epämiellyttäviä. Lukeminen tapahtuu siis omalla vastuulla.

Veden lisäksi jokapäiväiseen elämäämme liittyy se ketjun toinen pää, eli vierailut Hotelli Helpotuksessa. Kun joku tulee meille kylään ensimmäistä kertaa ja tekee niin kutsutun tupatarkastuksen, eräs seikka aiheuttaa poikkeuksetta hämmennystä. On kyllä pesuhuone ja sauna – mutta missä on WC?

Meillä ei ole WC:tä eli vesiklosettia. Treecee sen sijaan löytyy, ulkosalta, hämyisen pienen polun päästä.

Tämä tosiasia jakaa ihmiset yleensä kahteen ryhmään, joista toisessa on huomattavasti enemmän kannattajia. Puucee on jotain mitä voidaan sietää extreme-mielessä päivä tai kaksi, kunhan mukaan saa ottaa a) kaasunaamarin, b) hajusteita, mielellään useaa laatua sekä c) suihkutettavaa deodoranttia omien hajujälkien peittämiseksi. Käynnin jälkeen on oleskeltava ulkona ainakin tunti, jotta hajuhuoneen traumaattiselta vaikutukselta pystytään toipumaan.

Meitä, kyseiseen laitokseen tottuneita, tällainen asenne tuppaa huvittamaan. Onhan tietysti totta, että siistien sisävessojen kautta osa elämän rumemmista tosiasioista on onnistuttu piilottamaan taikapyttyyn, joka napin painalluksella vie kaiken mukanaan. Minne, sitä harva vaivautuu edes miettimään. Tästä on ekologisuus kaukana. Tuntuu kaiken lisäksi järkyttävältä, että maassamme vedämme viemäristä alas vettä, jota muualla maailmassa juotaisiin kiitollisuuden kyyneleet poskilla virraten.

Kerronpa teille erään tosiasian: kaikki, mikä tulee ihmisestä ulos, on maatuvaa ainesta, olettaen ettei ruokavalioon kuulu muovi tai muu vastaava. Tämä tarkoittaa sitä, että oikein hoidettuna kompostoiva vessa muuttaa kaiken hyväksi mullaksi, joka on, uskokaa tai älkää, puhtaampaa kuin se, mitä kuljetamme kalliilla rahalla puutarhamyymälästä sievissä pusseissa ruusujemme kasvualustaksi. Tai ainakin tiedät, kenen entisiä jätteitä ruusuillesi olet syöttämässä. Kompostoituminen, olipa kyse ruokajätteestä (joka kompostoidaan omassa astiassaan) tai puuceen tuotoksista, on aikamoinen taikatemppu ja toimiva sellainen, tämän voimme todistaa. Kompostilaatikko on kuin multatehdas. Toisesta päästä syötetään kompostijäte ynnä muu tarpeellinen, toisesta päästä tulee ulos valmista multaa. Tärkeää on myös mainita, että jos puuceen osaa hoitaa oikein, se ei haise kovinkaan paljon. Tämä ei aina onnistu, mutta toisaalta, ei pieneen hajuhaittaan ole tiettävästi kukaan kuollut.

Taas on tietenkin myönnettävä, että pikkulan käyttö vuoden ympäri vaatii jonkin verran pioneerihenkeä. Kylmään vuodenaikaan jokainen vessareissu vaatii täydellisen pukeutumisen, lähtöä ei siis kannata jättää viime minuutille. Liukasta pihapolkua kannattaa myös varoa, ettei pääse käymään hullusti jo matkalla. Hämmästyttävää kyllä, ulkohuussissa tarkenee myös silloin kun on -30 astetta, tosin pitemmät mietiskelyjaksot kannattaa säästää lämpimille keleille.

Kesällä tämä pieni huone pystyy kilpailemaan parhaimman hotelliklosetin kanssa. Vai missä muualla voi sanoa olevan näköalatoiletti, jonka huomaamattomista stereoista kuuluu autenttista linnunlaulua? Avoimesta ovesta olemme seuranneet läheisen linnunpöntön asukkien perhe-elämää, kuunnelleet lepakoiden rapistelua ja ihailleet tähtiä talvi-iltoina. Ja jos asiaan ylipäätään liittyy jotain epämukavaa, toimii tässäkin kaikkeen sopiva mantra ”kaikkeen tottuu”.

Jos nyt olisin taloa rakentamassa, tekisin talon sisälle hyvin toimivan kompostivessan, joka ei haise. Toivoisin tämän tulevan lakisääteiseksi kaikissa uudisrakennuksissa tässä maassa, jossa rakentamiseen jo muutenkin on liitetty outoja ja usein tarpeettomiakin pykäliä. Tässä pykälässä olisi jotain järkeäkin, ja se olisi oikea ekoteko!

Taloomme ei kuitenkaan nyt mahdu ekologista sisävessaa. Niinpä tallustamme tuttua polkua sinioviseen pikkumökkiimme, linnunlaulua kuuntelemaan. Onpa tähän jo syntynyt perinnekin; yhteinen iltavessareissu tyttären ja koiran kanssa (koiran ei tarvitse käyttää vessaa). Paluumatkalla voimme ihmetellä ja ihastella alkuöisen pihan ääniä, tuoksuja ja näkymiä. Kuinka moni voi muuten haistella kreikanleukoijan ja tuoksuherneen aitoja tuoksuja WC:ssä käydessään? Mepäs voimme!

Vanhaa, jo tutuksi käynyttä mainosrallatusta mukaellen ”yks´ kakkaa, kolme kakkaa, multaa ruusuille sitten nakkaan”.

ps. Erikoismaininnan haluan tässä antaa miehelleni, joka on jo yli kuusitoista vuotta hoitanut puuceen tyhjentämisen. Siihen pystyy vain tosimies.

Ps2 Jotta nyt kukaan naisasianainen ei nousisi barrikadeille, tehdään tähän lisäys, että tyhjentäminen onnistuu myös tosinaiselta, olen itsekin tämän toimenpiteen tehnyt muutamia kertoja. Siksipä juuri arvostankin kovasti mieheni työtä ;)

Kelissä kuin kelissä

Juu siis ei..minun ei todellakaan pitäisi nyt roikkua täällä blogia näpyttelemässä. On taas se aika vuodesta nimittäin. Se aika, jolloin yrittäjä on kroonisesti myöhässä paperinivaskoidensa kanssa ja kirjanpitäjä jyrsii jo valmiiksi lyhyitä kynsiään, enkä ehkä juuri nyt ole hänen lempi-ihmisensä. No, en ole onneksi yksin, meitä taitaa ikävä kyllä olla aika monta..Miten kissanviikset väpättäköön se on niin vaikeaa ihan kaikessa rauhassa laittaa ne paperit järjestykseen HYVISSÄ AJOIN, varsinkin kun minä toimitan ne vain kerran vuodessa - minulla on siis vuosi aikaa järjestelemiseen. On toki totta, että teen vähän muutakin kuin selailen vanhoja kuitteja sen vuoden aikana..mutta silti. Kaivelen sisältäni sitä pientä kanslistia, jonka tiedän ihan varmasti minussa asuvan, hän on vaan tänä vuonna hautautunut tavallista syvemmälle..Mutta..I will survive! Homma on jo puoliksi hanskassa, joten ehkä tästä selvitään..

Mutta siis niin. Tänne oli nyt ihan pakko tulla notkumaan siksi, että sää ikkunan ulkopuolella nyt vain on sellainen, että on aika jakaa tänne jälleen yksi kolumniteksteistä. Lunta tulee yllättäen taivaan täydeltä ja tuuli levittelee sen tasaisen tappavasti joka niemeen ja notkelmaan. Suunniteltu visiitti sinne kirjanpitäjälle siirtyi väkisin huomiseen. En nimittäin pääse ulos täältä. Tai jos pääsen ulos, en pääse enää takaisin. Joten jatkan kirjojen pitelemistä ja heitän teitä tekstillä. Ottakaahan koppi :D Teksti löytyy tuttuun tapaan ruotsinkielisen osion jälkeen.

ps. miksi sää kuvassa ei näytä ollenkaan siltä, kuin se oikeasti on??
ps.2 meillä on nyt kyllä hiihtolomaviikko, joten puheet arkiaamuista kolumnitekstissä osuvat kohdalleen menneinä ja tulevina viikkoina ;)

Jomenvisstnej..jag borde faktiskt inte alls hänga här på bloggen utan snällt hålla på med mina papper, dom stirrar anklagande på mig från bordet bredvid. Det är ju nämligen den tiden på året igen. Den tiden, då företagare är kroniskt försenade med sina papper till bokföraren, som kanske inte gillar oss så jättemycket just nu. Jag menar, varför är det så svårt att få allt det här fixat i god tid?? Jag lämnar in papper bara en gång om året, så jag har ju faktiskt ett helt år på mig att ordna allt. Visserligen gör jag ju lite annat också under året än pläddrar i gamla kvitton, men ändå..Jag vet att det bor en liten kanslist i mig, som älskar ordning och reda och jag håller på att leta upp henne..Hon har bara gömt sig på ett så fiffigt sätt det här året, så det tar lite tid. Nåja, jag har kommit lite mer än halvvägs, så jag (och bokhållaren) lär överleva det här året också. 

Varför jag nu hänger här tänker jag skylla vädret för. Det kommer nämligen snö ner nu på ett  sådant sätt, att vi nästan redan är insnöade. Det tilltänkta besöket till bokhållaren förflyttades till imorgon, jag kommer nämligen inte ut härifrån med bilen. Eller ja, ut kommer jag kanske, men i så fall inte hem. Så jag fortsätter att hålla böckerna själv idag och delar med mig ännu en kolumntext, som så bra passar in här. Tyvärr återigen på finska. Men men..google translator ni vet..

Kelissä kuin kelissä

Kello on 07.30 arkiaamuna. Tunnelma on kuin NASAn rakettilähettäjäisissä. Jännitys on käsin kosketeltavissa. Onnistuuko lähtö vai tuleeko odottamattomia ongelmia?

No, emme sentään ole lähdössä avaruuteen, vaan parin kilometrin päähän koulutaksille. Kun kotikoululaisesta tuli Keskuskoulun oppilas, aikaiset aamulähdöt muuttuivat osaksi arkeamme. Tämän talven alati vaihtuva keli ja meidän haastava kotimaastomme ovatkin sitten tehneet liikkumisesta hyvinkin jännittävää.

Täällä asuttujen vuosien aikana olemme ehtineet kokea monenlaisia talvia. Syrjäinen sijaintimme ja se tosiasia, ettei autojemme etupuskurissa röhnötä työntölevyä, on muutamia kertoja johtanut siihen, että olemme joutuneet kotiarestiin. Meillä on kyllä hyvä naapuri, joka huolehtii auraamisesta järeällä kalustolla, mutta aina ei hänkään ehdi joka paikkaan yhtäaikaa. Se samainen peltoaukea, joka antaa minulle tilaa hengittää, päästää talvisin Kuningas Boren tanssimaan riehakasta ripaskaa selälleen. Tulos: parissa tunnissa tie on täyttynyt joko kauniista mutta kulkukelvottomasta nietoksesta tai kivikovista kinoksista joihin ei pysty mikään. Tai no, onneksi se aura sentään..Mutta läpi ei ole menemistä kolalla tai edes autolla.

Olemme huomanneet, että meillä käy talvisin harvemmin vieraita. Syykin siihen on ilmeinen. Tavatessamme esimerkiksi kaupassa meiltä ei kysytä ensimmäiseksi miten me voimme, vaan millaisessa kunnossa tiemme on, eikä se ole ihme. Jyrkkiä mutkia, nousuja ja laskuja, kuoppia ja soraa sekä pitkät pätkät joka suuntaan kallellaan olevaa paljasta kalliota, jota pitkin vesi virtaa vuodenajasta riippumatta. Talvella vesi ei virtaa kovin kauas vaan jäätyy kallion pintaan, tehden siitä luistinradan suoraan kauhugalleriasta. Siinä monimuotoinen kuvaus 700 metrin pätkästä tietä, johon tosin itse olemme jo melko tottuneita. Pakkohan se on, ei täällä muuten voisi asua.

En oikein vieläkään tajua, miten olemme tyttären kanssa päässeet kiiltävää pintaa pitkin ylös ja eteenpäin aamun pimeydessä. Se kanamuna jalan alla on kyllä ollut ehdottoman tarpeellinen, kaasua ei ole voinut painaa juuri ollenkaan. Yksikin liian voimakas painallus ja huomaakin olevansa menossa parhaassa tapauksessa takaisin kotiin, auton pyörähtäessä ympäri kaltevalla tasolla. Sepeliä olemme välillä mieheni kanssa toki käyneet heittämässä pahimpiin paikkoihin, mutta yleensä virtaava vesi tai kunnon lumipyry tekee senkin hyödyn tyhjäksi.

Talviset lumivallit tekevät autoilijan perustoiminnoistakin joskus kimurantteja. Otetaan nyt vaikka peruuttaminen. En ole siinä kovin etevä muutenkaan, mutta lumiselta pihalta lähtö kääntäen alamäkeen oikealle ei aina onnistu ihan nappiin. Ilmaus ”lähtökuoppa” on tässä yhteydessä saanut aivan uuden merkityksen. Sen kuopan olen nimittäin muutaman kerran onnistunut löytämään, enkä ole päässyt sieltä ylös ilman apua. Ainakin kerran on tarvittu kolme aikuista, jotka sakeassa lumisateessa kaivoivat, väänsivät ja punnersivat puolitoista tuntia auton pyörää kolosta ulos. Lähtihän se lopulta, mutta otti koville.

Koska itsensä kehumista ei yleensä katsota hyvällä, sanonkin nyt että mieheni ei lakkaa ihmettelemästä, miten sekä minä että äitini pärjäämme näissä ajo-olosuhteissa, naisia kun kai yleensä pidetään jostain tuntemattomasta syystä arempina kuskeina. Hän on meistä kovin ylpeä ja niin olen kyllä minäkin. Ei tee hyvää hermoille yrittää ehtiä katastrofikelissä taksipysäkille, mutta silti jokainen onnistunut ajoreissu saa minut tuntemaan itseni sankariksi. En vaihtaisi kotipaikkaamme helppokulkuiseen kaupunkiympäristöön mistään hinnasta, mieluummin kaivan itseni vaikka lapiolla ulos täältä. Ja jos sitä lunta joskus tulisi ameriikantyyliin kokonainen metri – no, ainahan voi sen päivän pitää kotikoulua. Senkin me nimittäin osaamme. Siitä kuitenkin joku toinen kerta lisää..

Miten minä tänne päädyin? Hur hamnade jag här?

Viime kerralla jaoin kanssanne kolumnitekstin muutaman vuoden takaa, jossa avasin meidän vedenhakurituaalejamme. Teksti oli osa usean kymmenen tekstin sarjasta, jossa osittain kerron elämästämme hieman erilaisissa oloissa ilman perusmukavuuksia, osittain kirjoittelen ajatuksiani noin yleensä. Haluaisitko lukea lisää? Tästä lähtien julkaisen tänne tasavälein tekstiä, nyt aloitammekin aivan alusta! Tervetuloa meille, ihan luomusti vaan :)

ps. kuvassa kotimme niinkuin se oli vielä parisen vuotta sitten. Paljon on tapahtunut sen jälkeen ja talon ulkomuotokin muuttunut. Tämä näkymä on kuitenkin edelleen hyvin rakas.

Förra gången fick ni läsa en kolumntext från några år tillbaka. Den ingick i en serie texter, där jag berättar om livet i lite enklare förhållanden, utan de så kallade normala bekvämligheterna. Skulle ni vilja läsa mer? Nu känns det ju lite knasigt att fråga så här på svenska, eftersom texterna är på finska..Men det är lyckligtvis många här, som kan både och. Dessutom har vi ju vår vän google translator, som ju gör livet såå mycket roligare. Jag har tänkt nu att publicera en text med jämna mellanrum, och nu börjar vi riktigt från början. Välkommen med, till vårt ekoliv :)

ps. på bilden ser ni vårt hem, så som det såg ut för några år sedan. Det har hänt en hel del sedan dess, även med huset..Men den här vyn är fortfarande lika nära mitt hjärta.


Osa 1: Miten minä tänne jouduin?

Downshifting. Siinä sana, joka alkaa olla tuttu jo lähes kaikille. Kysehän on ”pienemmällä vaihteella ajamisesta”, leppoistamisesta, elämän kohtuullistamisesta, elämäntyylin muutoksesta. Elämisestä pienemmillä taloudellisilla resursseilla, mielellään maalla, lähellä luontoa.
Minä, joka yleensä tanssin epätahdissa muotivalssien kanssa, olen kerrankin ehtinyt ensimmäisten joukkoon. Uskaltaisinpa melkein väittää, että perheemme oli huipputrendikäs jo ennen kuin koko sanaa oli edes keksitty. Näissä luomupuitteissa olemme nimittäin asuneet jo 16 vuotta.

Downshifting ei oikeastaan ole mikään uusi keksintö. Jo retroaikakautena, lapsuuteni kultaisella 70-luvulla, oli vaatimaton maalaiselämä monelle jokapäiväistä arkea. Jossain vaiheessa yhteiskuntamme kuitenkin syöksyi teknologian huippuaikaan. Kaupungit alkoivat suurentua, talot kasvaa kohti korkeuksia. Autoista tuli huippunopeita, internet kutisti maailman läppärin, nyt jo kännykän näytön kokoiseksi. ”Nopea” ja ”tehokas” nousivat laatusanojen ykkösiksi. Näillä olemme nyt menneet muutamia vuosia, monenkarvaisia hilavitkuttimia keräten.

Entä nyt? Sanavarastoomme on hiipinyt sanoja kuten ”aito”, ”eko”, ”luomu”, ”yksinkertainen”. Jopa muodin maailmassa puhutaan ”nudesta”, viitaten meikkiin, joka on kuin ei olisikaan.
Meihin on siis mitä ilmeisimmin iskenyt tarve palata elämän alkulähteille. Miksiköhän? Onko niin, että kaikki, mitä nopealla teknologialla ja pakokaasuisilla kaupungeilla on tarjota, on jo nähty? Kun tietotekniikka saavuttaa huippunsa, katseet kääntyvät kohti vanhaa kunnon Remingtonia? Tai kun hifi-laitteet hipovat avaruustasoa, aletaan etsiä savikiekkoja ja veivigrammofoneja? Olemmeko kyllästyneet kaikkeen keinotekoiseen ja etsimme nyt aitoa ja alkuperäistä?

Tämä lienee yksi syy. Toinen saattaa olla se, että ihmiset ovat alkaneet voida huonosti. Stressistä on tullut yhtä jokapäiväinen osa elämää kuin hengittämisestä. Kynttilät palavat loppuun molemmista päistä. Burnoutista johtuvat sairauslomat yleistyvät. Ihmiset kaipaavat rauhaa, mutta uraputkesta sitä ei löydy.
Siispä – kierrokset alas ja elämänlaatua hakemaan.

Mikä on minun syyni tällaiseen elämäntyyliin? Sielultani olen aina ollut maalaistyttö, vaikka kaupungissa tuli välillä 14 vuotta asuttuakin. Lopullisesti juureni maaseudun rehevään multaan istutin kuitenkin oman pienen mökin ja avioitumisen myötä.

Ensin oli vuorossa mökin teko. Sinkkunaiselta se onnistui läheisten ja ystävien avustuksella. Mökin kokoa katsellessa voi päätellä, että kuvittelin olevani lopun ikää vannoutunut vanhapiika. Toisin kuitenkin kävi. Vastaan tuli mies, joka prinsessan saadakseen ei joutunut taistelemaan lohikäärmettä vastaan, mutta kaivoi lapiolla kuopat viemärikaivoja varten. Varsin sankarillinen teko mielestäni, väittäisin jopa että romanttinen, vaikka ei noin yhtäkkiä ajatellen siltä vaikutakaan. Perheemme on sittemmin kasvanut nyt jo 13-vuotiaalla tyttärellä, yhdellä höpsöllä koiralla ja kahdella kissalla.

Millaista on ympärivuotinen elämä mökissä, jonne juokseva vesi tulee vain, jos ämpärien kantaja jaksaa juosta ja jonka puuceen stereoista kuuluu linnunlaulu? Entä miltä tuntuu, kun ei tarvitse liittyä sunnuntain paluuliikenneletkaan? Tai pelottaako kun valoa ei näy missään ja lähistöltä kuuluu outoa valitusta? Tästä ja vielä monesta muusta olisi tarkoitus tässä kolumnissa kertoa.  Tervetuloa siis mukaan, ottamaan ihan luomusti vaan!