Matalapainetta - Lågtryck

Sataa. Se ei enää lienee mikään uutinen, jos EI sataisi, se olisikin jotain. Tunnelma on meillä kovin mollivoittoinen tänään. Perhepiiriin kuulunut kissa, 15 vuotta, lähti äitini kanssa juuri eläinlääkärille. Pelkään pahoin ettei se enää tule kotiin. Se on sairastellut jo aika pitkään, joten ei tämä ollut mikään yllätys. Mutta silti tuntuu pahalta.

Joskus tuntuu että olisi helpompaa, mitä vähemmän rakkaita ympärillä olisi, ei joutuisi kohtaamaan menetyksen tuskaa. Mutta toisaalta, mitä elämää sellainen olisi? Lemmikit ovat ihan oma lukunsa. Tipi, koiramme, on minun elämäni ensimmäinen kotieläin, miehelläni tämä taitaa olla jo kymmenes koira. Kyllä niihin kiintyy. Kuitenkin se kiintymys pitäisi olla sellaista laatua, ettei se ylitä järkevyyden ja kohtuuden rajoja. Mutta sittenkin..

Toivon vanhempien hankkivan uuden kissan. Itse he sanovat ettei koskaan enää. Mutta uskon silti, että pienen, hassun kissanpennun toilailujen seuraaminen antaisi lohtua ja toisi elämään valopisteitä.

(Kuvassa koiramme Tipi, niinkuin varmaan jo arvasittekin)

Det regnar. Det lär inte vara någon nyhet vid det här laget, om det däremot INTE skulle regna, det skulle vara något..Hos oss är det annars också lågtryck idag. Min mamma körde just iväg med katten Elmeri till veterinären. Katten är 15 år gammal och har varit sjuk ett tag, jag fasar för att den inte kommer hem mera. Det känns så ledsamt. 

Ibland tänker man, att lättast skulle det vara om man inte skulle ha någon man älskar, då skulle man aldrig behöva ta farväl. Men å andra sidan, vad för slags liv skulle det vara? Nu måste man ju vara förnuftig, det handlar ju faktisk "bara" om ett husdjur, sorgen skall vara i proportion till detta. Men när någon har tillhört familjen så länge, är det svårt att vara förnuftig. Vår hund, Tipi, är det första husdjuret som jag någonsin haft, för min man är detta den tionde hunden. Jag skulle inte vilja vara utan djur mera, de hör liksom till, speciellt livet på landet. 

Jag önskar mina föräldrar skulle skaffa en ny katt. Själva säger de "aldrig mera", men  jag tror det skulle vara en tröst. Att följa en liten kattunges lek och galenskaper bringar färg och glädje till livet, och det är värdefullt det.

(På bilden är det vår hund Tipi - men det visste ni ju redan)

Koiranelämää - hundliv

Aina välillä blogeissa kirjoitetaan lemmikeistä, eikä se ole ihme, ovathan ne aikamoisia persoonallisuuksia jotka ehdoitta ottavat oman paikkansa perheessä. Ajattelin siksi minäkin kertoa..no, mitäs nyt, joku nykii lahkeesta? Jaaha, joku haluaa näköjään kertoa itse. Puheenvuoro siis Tipi Kleopatra Sycholdille:

"Tottahan minä haluan kertoa tarinani itse, ei tuosta emännästä tiedä kun se on nykyään niin hajamielinen, unohtaa vielä jotain tärkeitä yksityiskohtia..Katsotaanpa sitten vähän näitä minun albumini kuvia..

-

Synnyin Tallinnassa loppukesästä 2008. Jostain syystä minua ei siellä voinut kukaan pitää joten pääsin muuttamaan Suomeen. Isäntäväki oli etsinyt pienehköä sekarotuista koiraa mutta Suomessa ei sellaisia ollut. Sitten emäntä löysi Pelastetaan koirat sivut joista ei sitä ennen ollut kuullutkaan. Ensin he yrittivät erästä toista pentua, sellaista karvaturria, mutta se meni jollekin toiselle. Pettymys oli suuri, pantakin oli jo ostettu. Itku vaihtui kuitenkin nauruksi kun selvisi että minut varannut henkilö ei sitten ottanutkaan minua  ja pääsisin heille. Isäntä matkusti hakemaan minua Tallinnasta asti. Matkalla olin kauhean ujo, hurmasin kuulemma silti varsinkin naisihmisiä vasemmalla ja oikealla. Mistähän se johtui? Perillä uudessa kodissa oltiin keskellä yötä, pihalla minua pelotti. Sitten kuulin rappusilta kiltin naisen äänen ja lähdin juoksemaan sitä kohti, minun uusi emäntäni! Söin ensimmäisen ateriani niinkuin en olisi koskaan saanut ruokaa. Kai se johtui siitä että olin joutunut jakamaan ruokani veljieni ja siskojeni kanssa eikä syötävää ollut kovin paljon. Pikku hiljaa tajusin että täällä ei tarvinnutkaan ruoasta kilpailla vaan se oli kaikki VAIN MINULLE.

Alusta asti oli selvää että minua tarvittiin täällä. Pikku-emäntäni oli ihan selvästi koiran tarpeessa - sitä paitsi eivät ne edes osanneet lajitella pyykkejä oikeisiin pinoihin..

Pentuvaiheeni meni kuulemma liian äkkiä ohi. Miten niin, en kai minä mitenkään kasvanut ole? Ainakaan sisäpuolelta..Tai no okei, olen minä vähän kasvanut mutta osaan edelleen hullutella.

Tykkään lukea. Tai no ainakin tykkään maata kirjojen päällä jos ne on sohvalle jätetty. Pikku-emäntä pukee minua mielellään. En oikein tiedä tykkäänkö siitä, muita se tuntuu kovasti huvittavan.

Tämä on minun mangu-asentoni. Se ei suinkaan tarkoita että mankuisin vaan että muistutan mangustia. Jos isäntäväki ei aamiaispöydässä istuessaan huomaa minua, tämä tehoaa aina. Mutta huomatkaa että minä en ole IKINÄ kerjännyt, haluan vaan että minut huomataan. Olen sentään aika fiksu.

Pallopeleistä tykkään kanssa kovasti. Tosin sellaista palloa ei tahdo löytyä joka kestäisi riemukkaita otteitani, ne menevät jotenkin sellaisiksi luttanoiksi. Eikö kunnon laatua ole enää olemassa, kysyn vaan?? Lumipallot ovat olleet tähän mennessä kaikkein kestävimpiä, mitenköhän niitä saisi varastoon..

Paras osa minussa on nenäni, sen työnnänkin oikein mielelläni joka paikkaan. Jostain syystä emäntä ei ole aina niin innoissaan tästä ominaisuudesta. Tykkään myös kieriskellä ihanan ällön hajuisissa kasoissa joita luonnosta löydän kovalla vaivalla. Mutta kun ylpeänä tulen kotiin esittelemään uutta tuoksuani, mitä tekee emäntä? Perääntyy irvistellen, hakee ne kamalat kumihanskat, hajusaippuan ja lämmintä vettä. Ja sitten kaikki kova työ huuhdotaan pitkin kallioita..Talvella ei noita hajusteita oikein löydy, odotankin kovasti kevättä..

Vesi ja hyppiminen ovat kaksi asiaa joista todella tykkään, mielellään vielä yhtäaikaa. Tämä temppu jaksaa porukoita naurattaa, mitä hauskaa siinä nyt sitten on että yritän saada kiinni kaikki ne pisarat joita ilmaan heitetään. Se on koiran vaisto; heitä sinä, minä nappaan..

Olen kauhean hellyydenkipeä. Alussa en kuulemma viihtynyt sylissä ollenkaan ja se suretti emäntää, hän olisi halunnut pitää minua lähellä. No ventta hoo, olin vaan vähän hidas, mutta nyt: heti kun emäntä istuu ylipäätään mihinkään, minä änkeän syliin, sopii tai ei. Olen vähän pitkäselkäinen joten joskus on vaikea löytää hyvää asentoa. Se ei kuitenkaan estä minua, syliin on päästävä. Pikku-emäntä on hyvä makuualusta, katsomme monesti televisiota tässä asennossa. Välillä minä toimin tyynynä.

Olen nautiskelija. Lämmin aurinko kuonon päällä, ihana ruoka, leikkiminen, luut, - mainitsinko jo ne hyvänhajuiset kasat metsässä?

Jaaha, nyt emäntä sanoo että pitää lopettaa. Hän joutuu kuulemma kääntämään nämä minun jorinat vielä ruotsiksi..mutta yksi kuva vielä..

Olen aika hyvä maastoutumaan vai mitä? Emäntä sanoo että näytän ihan ketulta. Höh.

Eipä tässä muuta. Terkkuja kaikille lemmikeille!"

Idag har vår hund tagit över bloggen..jag har märkt att många skriver om sina husdjur och det tänkte jag också roa er med idag. Nu blev det dock så att Tipi ville själv  berätta, hon är rädd att jag är för tankspridd och glömmer viktiga detaljer. Här kommer nu hennes berättelse, fritt översatt:

Jag föddes i Tallinn på sensommaren 2008. Jag kunde av någon anledning inte få något hem där och fick därför komma till Finland. Min familj sökte efter en liten blandras och tydligen fanns det inte sådana i Finland. Matte hittade Pelastetaan koirat sidorna av en slump. Där fanns en annan valp, en sådan där lurvig sak, som de försökte få först. Hon for dock till någon annan och hela familjen var jättebesvikna. Tårarna byttes dock till glädje när de fick besked att någon som hade reserverat mig hade ångrat sig och nu skulle de få mig istället. Husse hämtade mig i Tallinn, vi åkte båt hem tillsammans. Jag var jätteblyg men charmade alla på vägen, vet inte riktigt varför? Vi kom hem mitt i natten, jag var rädd i mörkret. Men så hörde jag mattes röst och sprang till henne, jag hade kommit hem! Min första  måltid glupsade jag i mig på nolltid, jag var så van att tävla med systrar och bröder om maten. Efter några dagar förstod jag att maten var till bara mig!!

Bilderna här ovan berättar om saker jag tycker om att göra. Jag gillar att läsa - eller i alla fall ligga på böcker som ligger på soffan. Det är väl nästan samma sak?
Jag är bra på "mangu" - det är min mangust-ställning. Det funkar alltid när jag vill få folk att märka mig.
Att spela boll är jättekul, synd bara att bollarna inte har någon bra kvalitet nuförtiden. Så fort jag har slängt omkring dem lite blir de liksom helt slappa och platta. Snöbollar håller bäst, kanske man kunde samla sådana på lager?
Näsan är min bästa del, den stoppar jag gärna ner i lite allt möjligt. Matte gillar inte detta, jag fattar inte varför? Ibland hittar jag så underbart äckliga dofter i skogen som jag sedan rullar runt i och springer hem för att dela med mig av till familjen. Vad  gör då matte? Hon rynkar på näsan, hämtar de där hemska gummihandskarna, dofttvålen och varmt vatten. Och så rinner allt det hårda arbetet ner i marken. Konstiga människa..
Vatten och att hoppa är det bästa jag vet, helst samtidigt. Alla tycker det är så roligt när jag hoppar så här, vadå, jag måste ju försöka ta ifatt alla dropparna som blir uppslängda. Det är hundens natur: du kastar, jag fångar. 
Jag är hemskt kelig av mig. I början ville jag inte alls sitta i famnen och detta tyckte matte var tråkigt, hon hade så gärna haft mig i knät. Hallå, jag var bara lite långsam med att fatta den här grejen. Men nu: oavsett var matte sätter sig så skall jag genast upp i knät på henne, vare sig  hon vill eller ej. Jag bara måste upp och bli kliad bakom öronen, det är så härligt! Lill-matte är bra som liggunderlag, vi brukar ligga såhär och titta på tv. Ibland är det jag som är kudde. 
Jag är en livsnjutare. God mat, lek, solens värme på nosen..nämnde jag de där doftande högarna i skogen?
Slutligen, jag är bra på att kamouflera mig. Matte säger att jag ser ut som räv. Jojo.
.
Det var allt. Hälsningar till alla husdjur!"

Koiruuksia

Nyt on pakko kirjoittaa toinen juttu heti tähän perään, vaikka tuo edellinen oli niin merkittävä että sen olisi suonut olevan ensimmäisenä vähän aikaa. Kävi nimittäin niin että tämä meidän karvakorva, perheen nuorin jäsen, ilmoitti että ellei hänestäkin heti kirjoiteta jotain, hän ei ikuna enää laula huuliharpun säestyksellä. Tämä olisi niin suuri menetys ettemme uskalla ottaa moista riskiä, siispä tässä pieni kuvakertomus teemasta "tapahtui eräänä tiistaina":

"Mää en ymmärrä tätä peliä, mikä sen nimi oli, krokantti vai? En mää mahdu noista porteista läpi, maha tarttuu kiinni, tai se rautahökötys jää selkään. Pelaa mun kanssa mialuummin jalkapalloa jooko?

Oota vähän, mun täytyy ensin tappaa tää pallo. Nääin....

..ja nooin..

..ja tällä tavalla..

Huhhuh, ottipas se voimille..nyt voitaisiin aloittaa se pelaaminen?

Hei mikä sulle nyt tuli, miksi sä kuulostat ihan kissalta? En mää kissojen kanssa kyllä ala..ne kuuluu ajaa katolle!"

No niin, nyt kaikki ovat tyytyväisiä - vai?

Kolmen teeman kirjoitus

Tämän päivän sepustuksille olisi ollut niin monta teemaa että ne on laitettava tähän nyt alaotsikoiksi, koska itseni kanssa kinattuani en päässyt edes kompromissiratkaisuun. Joten aiheina tänään:

Oodi Manuelille


Eikä kyseessä ole nyt sitten mikään Epsanjan tummasilmä - tai no, tarkemmin ajatellen onpas..mutta ei ihminen. Tähän olisi ollut kiva liittää kuva mutta kun yritin siskon lähettämää kuvaa vääntää tähän sopivaksi, ei se suostunut yhteistyöhön. Manuel on koira, ihana karvaturri, vehnänruskea, jonka sisko sai luokseen ilmoittauduttuaan halukkaaksi ottamaan koiran Espanjasta. He taitavat koko porukka elää nyt kuherruskuukautta, sen verran ylistäviä viestejä olen saanut. Enkä todellakaan ihmettele, koira on todella suloisen näköinen! Ja kuulemma suloisen oloinenkin. Kyllä minäkin voisin ottaa tuollaisen vaikka Tipin kaveriksi..

Kun me aloimme vakavissamme etsiä koiraa meille reilu vuosi sitten, oli todettava että pienikokoisia, tai edes keskikokoisia monirotuisia oli miltei mahdoton löytää Suomesta. Täällä on vallalla voimakkaasti ajatus että koiran tulee olla yksirotuinen, jos olen ymmärtänyt oikein myös kennelihmisten riveissä. Meitä on kuitenkin täällä maassa monia jotka mieluiten ottaisivat monirotuisen, mutta useasti terveemmän ja mukavamman koiran kuin yksirotuisen kaikkine "tyyppivikoineen". Älkää nyt sitten loukkaantuko, te jotka haluatte antaa äänenne rotukoirille, tarkoitus ei ole loukata ketään. Tämä on nyt meidän mielipiteemme, ja tällaiseen päätelmään myös tulin etsiessäni meille sitä monirotuista ihanaa piskiä. Aivan vahingossa päädyin Pelastetaan koirat ry:n sivuille, ja sieltä se meidän kaikki toiveet (edelleen) täyttävä koira sitten löytyi. Jos haluaisit heidän sivuihinsa tutustua, klikkaa tästä. Sisko löysi ihanan karvaturrinsa vastaavilta sivuilta Espanjasta, Espanjan koirat- nimisen järjestön hoivista, heidän sivuilleen pääset puolestaan klikkaamalla tästä. Jos harkitsee koiran ottamista, ovat nämä tahot varteenotettavia vaihtoehtoja. Tosin on hyvin tärkeää muistaa, että näiden tarhojen koirat ovat melkein aina kovia kokeneita, osa jo vanhempia, pentuja on harvoin saatavana ja ne menevät kyllä heti (mekin saimme Tipin kun hänet varanneet ihmiset tulivat toisiin aatoksiin, voi mitä te menetittekään!). Koiraan pitää aina olla valmis sitoutumaan, mutta nämä koirat vaativat poikkeuksellisen paljon kärsivällisyyttä ja rakkautta, aikaa ja vaivannäköä. Päätöstä ei tule tehdä heppoisin perustein, nämä karvakorvat jo on vähintään kertaalleen hyljätty, eikä niiden pitäisi joutua kokemaan sitä enää useammin. Joten käykää katsomassa sivuilla, mutta pitäkää jäät hatussa - ja jos olosuhteet sen sallivat, antakaa koti sitä tarvitsevalle. Näin teki siskoni, eikä näköjään ainakaan vielä ole asiaa tippaakaan katunut! Jos sinä sisko tätä luet ja haluat antaa linkin missä Manuelin voi nähdä, laitapa kommentia tulemaan! Tai ehkä on parempi ettet näytä häntä, olemme muuten kaikki siellä oven takana :)

Seuraava otsikko olisi sitten

Sisäänrakennettu kamera

Kamera ei ole mikään uusi keksintö - tai siis sen toiminto, mekanismi. Itse asiassa jo Luojamme teki kameran, nimittäin ihmisen silmä toimii samalla mekanismilla monilta osin. Ihminen on sitten vain matkinut tätä Mestarin taidonnäytettä. Mutta kamera koneena on aina kiehtonut minua, se tuntuu niin käsittämättömältä että hetki voidaan jäädyttää, pysäyttää filmille, tai nykyään digikameran "mille-lie" (en ala tuota teknistä puolta tässä nyt satuilemaan). Se että se on mahdollista, on kuin taikaa, mahtavaa ja uskomatonta.

Kuvaaminen on minulle valtavan tärkeää. Se on niin tärkeää että kun näen jotain mikä on ehdottomasti kuvaamisen arvoista eikä minulla ole kameraa mukana, tunnen melkein fyysistä kipua kun en saa kohdetta tallennettua. Kameraa ei aina kuitenkaan voi eikä ole käytännöllistä kuljettaa mukana. Kuten esimerkiksi viimeksi kun olimme metsälammella luistelemassa, maisema oli väreiltään ja tunnelmaltaan aivan satumainen, niinhän se on ollut jo pari viikkoa ihan päivittäin. Mutta nyt oli taivaallakin niin mielenkiintoiset värit. Sisuksiani kaiversi, minulla ei ollut kameraa mukana koska olimme ulkoilemassa eikä kylmä kostea ilma todellakaan tee hyvää kameroille. Hetken kärsittyäni päässäni syttyi kuitenkin lamppu - taskussani oli kännykkä, ja tadaa- siinä kamera! Olen käyttänyt tuota kameraa todella vähän, minusta kännykkä on kännykkä, kaikki muu on vähän turhaa. Nyt tuo kamera kuitenkin toi lievitystä kuvaustuskaani, tosin harmittelin että laatu tulisi olemaan niin huono ettei kuvia voi käyttää muuten kuin juuri vaikka tässä blogissa, suurentamista ne eivät kestäisi. Mutta sain kuitenkin kuvata, iiihanaa!!

 

En vaan millään voi käsittää miksi noissa kuvissa on tuollainen outo liila tai vihreä kajo, ei se valo sentään NIIN erikoinen ollut. Joku vika? Liian kylmää? Liian kosteaa?  Tai kenties oli liian hämärää? Tässä nimittäin toisena päivänä samalla kännykkäkameralla otettu kuva toisesta paikasta, ihana aurinkokin oli näkyvissä..

Luistelulammesta saamme oikein hyvän aasinsillan viimeiseen otsikkoon, joka on:

 Disney on ice

Eikä kyseessä ole nyt se kuuluisa jääshow joka Suomessakin välillä vierailee. Me palasimme pari tuntia sitten reissusta, olimme jälleen Hämeenlinnassa hengellisessä juhlatilaisuudessa, joka on samalla myös opiskelua. Jälleen todella rakentavaa ja ihanaa tavata ystäviä. Mutta ei tuo otsikko liity nyt siihenkään. Jotta emme olisi joutuneet ajamaan pimeässä kotiin, päätimme yöpyä Hämeenlinnassa ja ajaa kotiin vasta tänään valoisassa. Ja koska aikaa oli, piti minun totta kai päästä kirpputorille, jo ihan työnkin puolesta.

Kuten jo aiemmin taisin mainita, on minullekin pikkuhiljaa tyttären luistelua katsellessa, tullut oikein hento kutina päästä myös luistimille. En ole koskaan todellakaan ollut mikään hyvä luistelija mutta auttavasti pysyn pystyssä, tai siis pysyin, joskus. Ensimmäiset muistot luistimista ovat koulujen ensimmäisiltä luokilta, kävin silloin pientä maalaiskoulua. Meillä ei ollut rahaa ostaa uusia luistimia joten äiti löysi jostain osto- ja myyntiliikkeestä (silloin ei ollut kirppareita) aika huonokuntoiset luistimet ja jotta ne tulisivat vähän kauniimmiksi, isä maalasi ne. Väri ei kuitenkaan ollut ihan vitivalkoinen vaan vähän sellainen harmaanvalkoinen, en tiedä miksi emme ottaneet vitivalkoista. Muistelen että itse halusin tuon tummemman. Luistimet toimivat oikein hyvin, mutta vieläkin muistan että minua vähän kaihersi kun toisilla oli upouudet "prinsessan-valkoiset" kaunoluistimet ja minulla taas vähän erilaiset. Nyt ymmärrän liikuttuneena arvostaa sitä että vanhemmat näkivät vaivaa jotta pääsisin edes luistelemaan, mutta lapselle samanlaisuus on niin tärkeää. Omalla lapsella on nyt lainaluistimet, mutta ne ovat upouuden kaltaiset, vitivalkoiset, vailla naarmuakaan.

Ja nyt on luistimet myös minulla, Hämeenlinnasta asti ne piti mennä hakemaan.

Älkää naurako. Tai oikeastaan naurakaan vain, luisteluhan pitäisi olla ihan hauskaa! Jostain syystä minulle tulee mieleen ne ensimmäiset luistimeni, vaikka nyt minua ei haittaa tippaakaan että nämä ovat näin kauhean kuluneet ja ilman nauhoja kaiken lisäksi. Olen vaan niin iloinen että löysin sopivankokoiset ja tosi edullisesti. Mietin vakavasti että hankkisin pinkit nauhat, se olisi varmaan tosi hauskan näköistä! Eikö ole muuten hassua että kun ihminen on 40, haluaa olla yksilöllinen eikä ollenkaan haittaa jos erottuu joukosta! Kunpa tämän ominaisuuden voisi saada jo lapsena, se helpottaisi niin paljon..

Seuraava naurun aihe tulee varmasti olemaan se, kun minä lähden näillä koikkelehtimaan - ja SIIHEN liittyy tuo teema. Näky tulee olemaan kuin Aku tai paremminkin Hessu laitettaisi luistimille, siis se Hessu joka on piirretyissä, ei siellä jääshowssa. Mitä tuosta luistelusta tulee - no, se onkin sitten jo ihan oma juttunsa..