Hopean hohtoa

Tämä sunnuntai oli taas niitä päiviä kun jotain piti saada uudistaa. Mikäs sen edullisempaa kuin laittaa blogin etusivukuva uusiksi! Oli jotenkin vaikeaa löytää mikä kuva sopisi, ja kun tuo blogin nimi on tuollainen, se rajoittaa aika tavalla. Minulla on ihania kuvia esimerkiksi vanhoista hopea-aterimista, mutta miten se sopisi tuon nimen kanssa yhteen? Ei kukaan asu lusikkalaatikossa, eivätkä ne ole metsässä..No, päädyin sitten tuohon ihanaan kirjoituskonekuvaan, minä vaan sitten tykkään tuosta vanhasta masiinasta. Ostin sen kirpparilta 50 sentillä, voitteko käsittää, siis se oli periaatteessa ihan ilmainen! Hassua muuten kun ollaan päästy riittävän pitkälle teknisessä kehityksessä, aletaankin kiertyä takaisin sinne alkupisteeseen. Siis tietokoneellahan voi nykyään tehdä vaikka mitä, saada myös sitä vanhan näköistä tekstiä aikaiseksi. On olemassa hyperkännykät sun muut vempaimet. Silti ihmisiä on alkanut viehättää ne vanhat vekottimet, kuten vanhat bakeliittipuhelimet, vanhat gramofonit ja niihin kuuluvat levyt, ja ehkä vanhat kirjoituskoneetkin. Ei sen puoleen, on suuren suuri helpotus ettei sillä koneella tarvitse kirjoitaa muuta kuin satunnaisesti, on superkeksintö että tietokoneen ruudulta saa niin helposti pyyhittyä pois virheet. Olen oppinut kymmensormijärjestelmän 13-vuotiaana koulussa mutta silti sormet eksyvät usein väärin paikkoihin. Tämäkin teksti olisi aika tavalla eri näköinen jos en olisi voinut helposti korjata virheitäni.

Mutta silti noissa vanhoissa koneissa on oma viehätyksensä. Mikä se sitten  on, siihen on vaikea mitään vastata. Onko se vain se nostalgia. Tehdäänpä nyt sitten aasinsilta nostalgiasta retrohelmiin, niistähän te olette tässä blogissa lukeneet aiemminkin. Helmikätköistäni tein riemastuttavan löydön, hopeanvärisiä helmiä! Niinpä tein tuonne nettikauppaan setin jossa on pitkät helmet 160 cm ja kahdet rannerenkaat pituus 20 cm. Tuo hopea on vielä ihanasti patinoitunut, sopii ihan varmasti talven juhla-asun seuraksi! Kuten aiemmin on tullut kerrottua, helmet ovat 70-luvulla värjätty ja lakattu, suomalaisia koivuhelmiä. Tässä vähän lähikuvaa..

 

Täytyy kyllä sanoa että eivät ihan kuvassa tule oikeuksiinsa, ovat vielä kauniimmat luonnossa! Jos ihastuit niin sitten kipinkapin shoppailemaan tuonne nettikauppaan, vaikka ihan tästä ja kaupassa sitten "Retrohelmet by Laura"-osastolle. Tervetuloa!

Tuli tässä mieleen että olisi kiva järjestää joku kilpailu taas pitkästä aikaa, kunhan ensin keksin jotain kivaa. En halua järjestää arvontaa vaan ihan kilpailun mutta nyt olen miettinyt että millainen palkinto olisi haluttava. Onko teillä ehdotusta että mikä juttu tai tuote tuolta nettikaupasta voisi olla kiva palkinto, taulut on ehkä rajattava ulkopuolelle mutta muuten? Kertokaa, minkä Laura´s-nettikaupan tuotteen haluaisitte voittaa??

Aarretta mä metsästän..

Tämä on taas niin tätä - ensin en kirjoita mitään ties kuinka pitkään aikaan ja sitten on niin paljon asiaa että pitää laittaa kaksi postausta peräkkäin..

Noin yleensä kun niin kutsutut normaalit ihmiset menevät metsään, he tuovat sieltä kotiin marjoja ja sieniä, punaiset posket ja muutaman hirvikärpäsen. Niin teemme mekin. Mutta sen lisäksi mukana tulee yleensä yhtä sun toista muutakin. Kuten esimerkiksi muutama viikko sitten tehdyltä valokuvausretkeltä..

 

Metsässä olleesta romukasasta silmiin osui tuo viehättävä posliininuppi, se lienee ollut jossain sähkötolpan nokassa tai jossain. Se oli niin kaunis että se piti tuoda kotiin..Muutama vuosi sitten sienireissulla löytyi lisää posliinia..

 

Ison sähkölinjan johdot oli kaivettu maan alle, jäljellä oli vain leveä väylä jossa linja oli ennen kulkenut sekä muutama näitä ihastuttavia "nuppeja". Matkaa kotiin useita kilometrejä eivätkä nämä ole ihan kevyitä. Taitaa se mieheni minusta aika paljon tykätä kun suostui niitä kotiin raahaamaan. Talvi on päässyt jo vähän halkeamia tekemään ja puhdistustakin kaipaisi tämä mutta on silti viehättävä. Mieleen tulee ehkä jotain japanilaista..

Uusimmat löydöt tulivat vastaan viimeisimmällä koko perheen fotosafarilla lähimetsiin ja kallioille. Mieheni hihkaisi ja kiikutti minulle tämän aarteen..

 

Hopeaa, alpakkaa en tiedä mitä mutta äärimmäisen kauniit pitsikuviot. Siellä se makasi, keskellä mehevintä sammalikkoa. Minun mieheni ei siis tarvitse lähteä ostamaan kalliita kukkia vaan hän etsii yksinkertaisesti käsiinsä lähimmän hopeavadin joka löytyy metsiköstä. Yksinkertaista. Tai no..

Muutamia metrejä löytöpaikasta löytyi epämääräinen kasa rojua. Täällä kun tätä erämaata riittää, on joskus aikojen saatossa pihaa ja kotia siivottu niin että on kuskattu tavarat metsään. Poissa silmistä, poissa jne..Tähän mennessä mitään tavattoman arvokasta ei noista kasoista ole löytynyt mutta lähes joka kerta jotain todella hauskoja ja mielenkiintoisia tavaroita. Kun siis vainuan moisen kasan jossain, pulssi nousee ja askeleet käyvät hiipiviksi, ikäänkuin nuo ruohottuneet romut alkaisivat yhtäkkisesti loikkia karkuun aistiessaan lähestyvän vaaran. Tämäkään kasa ei tuottanut pettymystä. Mukaan kotiin lähti..

 

Tämä kaunis omituinen esine joka minun ymmärtääkseni on ollut joskus polkupyörän ketjusuojana. Vai onko jollain parempi selitys? Kaunis se kuitenkin oli ja se löysi paikan toisesta metsälöydöstä, vanhasta nukenvaununrungosta johon on kiinnitetty kukkakori..

Ja vielä yksi löytö..

 

Etualalla näkyvä pyörä. Se lienee ollut osa jossain koneessa joskus, painava rautavempain. Ja armas mieheni kantoi sen taas autoon yhtään mukisematta. Miten minä olen tällaisen miehen ansainnut? Yksi selitys voisi tietysti olla että hän on yhtä hulluna hassuihin rautaesineisiin kuin minäkin joten ei hän onneksi kärsi näiden ilmestymisestä pihamaalle..On varmasti syytä olla varovainen että tavaroiden kotiin kuskaaminen pysyy aisoissa, emmehän halua että metsän suloisin paikka muuttuu metsän romuisimmaksi paikaksi..

Taustalla näkyvä "Purjehtijan uni" on muuten mieheni raudasta tekemä taideteos. Jos joku teistä lukijoista haluaa ostaa sen omaan puutarhaansa purjehtimaan, ottakaapa yhteyttä. Se kaipaa kovasti päästä uusille "vesille"..Sähköpostiosoite löytyy tuolta oikeasta marginaalista.

Olen lukenut ihmisistä jotka tekevät kaupunkien jätelavoilta upeita löytöjä. Kun ne kaupungit ovat meiltä niin kaukana, on tyydyttävä tekemään vähän vaatimattomampia löytöjä metsien "jätelavoilta". Jännittynyt odotuksen tunne lienee kuitenkin sama, lähestyy sitten kerrostalon roskakatosta tai epämääräistä tavarakasaa metsän siimeksessä..

Ollaan me sitten outoa porukkaa. Onko teitä siellä enemmänkin? Hei, jos olette joskus löytäneet roskiksesta jotain tosi kivaa tai upeaa, kertokaa! Olisi hauskaa kuulla!

Ennen talviunta

Rauha ja hiljaisuus laskeutuvat puutarhaan..

Mitä punaista katajan oksilla pilkistää?

Yksi upeista katajistamme ei jaksanut enää vaan muuttui ihan ruskeaksi. Sillä on kuitenkin niin strateginen sijainti puutarhassa että sen kaataminen aikaansaisi ikävän ison aukon. Mitä kivaa siis voisi keksiä törröttäville piikkioksille? Ensin tarkoitus oli kuoria oksat puhtaiksi neulasista mutta siihen ei ole aika ja vauhti vielä riittänyt. Mutta entisestä risupehkosta tuli hauska punalyhtypuu. Tarkoitus on kerätä niitä siihen vielä lisää. En ehkä koskaan sytytä lyhtyjä mutta puu näyttää jo paljon iloisemmalta - ihan kuin se olisi vähän piristynyt kun sillä on taas tärkeä tehtävä..Lisäksi punaiset lyhdyt antavat jotain katsottavaa kohta kun värit alkavat olla vähäisemmät. Toisaalta juuri nyt on puutarhassa niin mahtavat värit että ne melkein pystyvät kilpailemaan kesän kukkaloiston kanssa. Sävyt vaan ovat erilaiset, murretut ja luonnolliset. Kuten viime vuonnakin, olen ihan hulluna tähän väripalettiin. En tosin tiedä haluaisinko sen sisälle taloon...

Kurkottelemme kohti uutta kevättä ja uusia kiipeilijöitä..

Tein valkosipuleille penkkiä talikolla käännellen ja ihmettelin kun oli niin pinaatin näköisiä rikkaruohoja - kunnes tajusin että nehän ovat pinaattia! Ja minä olin kävellyt niiden päällä..Tässä oli pinaatit alkukesästä, joku oli ehtinyt siementää käytävälle. Keräsimme tyttären kanssa hellin käsin talteen ja söimme salaatin joukossa. Oi, kevät tuli jo..

 

 

Pohjoisen puhuri puhaltelee kylmiä suudelmia kellertävien koivujen hentoihin hiuksiin saaden ne lopulta leijailemaan maahan. Lumi odottaa pilvien tummassa sinessä. Nyt saa talvi tulla.

Autiotalossa

Tiedättehän olotilan kun on niin väsynyt että hysteeriset naurukohtaukset vaanivat kulman takana, valmiina purskahtamaan esille milloin tahansa. Niiden esille päästäminen on vain hieman vaarallista, ehkä niistä ei tule loppua ennenkuin itku anastaa paikkansa..No, olen siis väsynyt, silti teki mieli laittaa tänne jotakin. Blogi on niin tylsän näköinen kun siellä ei ole mitään uutta.

Minulla on uusi tietokone ja on taas todettava että vanhan aasin on vaikea oppia sukeltamaan (vai miten se sananlasku nyt taas menikään)..En haluaisi olla kaavoihini kangistunut jäykkis joka ei opi mitään uutta - silti on myönnettävä että hieman koville ottaa kun mikään ei toimi enää kuin ennen. Vanhalla koneella kaikki toimi silmät ummessa ja oikealla pikkurillillä, nyt tarvitaan koko kroppaa pikkuvarpaita myöten (noin kuvaannollisesti). Onhan tämä ihan kiva kun vaan opin keskustelemaan sen kanssa ja ymmärrän kaikkia hienouksia mitä täältä löytyy. Sanottava on kyllä sekin ettei tekniikan edistysaskeleet aina tarkoita sitä että asiat muuttuvat paremmiksi. Lisäksi minulla on menossa uusia haasteita työsaralla joten tekniset häiriöt eivät nyt oikein sovi kokonaisuuteen.

Mitä kuvia tänään teille näyttäisin? Mieli teki palata taas sinne autiotaloon, olen ollut siellä kuvaamassa jo useita kertoja. Autioita taloja joihin pääsee sisälle ei kovin paljon taida enää olla. Tai sitten käy niinkuin minulle ja äidilleni vuosia sitten kun olimme etsimässä kesäasuntoa. Löysimme sattumalta autiolta näyttävän talon ja menimme kurkkaamaan ikkunasta sisälle. Ei kulunut montaa minuuttia kun selkämme takana seisoi puhiseva mies joka olisi ihan varmasti ampunut ensin ja kysynyt sitten jos hänellä olisi ase ollut. Onneksi ei ollut..Kävi ilmi että talon omistajat asustivat ulkomailla (siksi autio vaikutelma) ja kyseinen naapuri oli värvätty talovahdiksi. Hänen haltuunsa olisi kyllä voinut huoletta jättää vaikka kruununjalokivet, sen verran tomerasti hän hommaansa hoiti. Itse asiassa hän ei selityksistämme huolimatta meinannut millään uskoa että liikuimme kunniallisilla asioilla, laittoi varmaan rekkarin ylös..Eipä kyllä sen jälkeen tehnyt kauheasti mieli mennä kurkkimaan ikkunoista.

Tällä kertaa sain kuitenkin tutkia tätä autiota taloa ihan rauhassa. Kuten jo aikaisemmin mainitsin, lattioita ei talossa juurikaan ole joten sisälle meno on hieman riskialtista puuhaa. Kuvia olisi varmasti enemmänkin jos en pelkäisi jääväni talon uumeniin loppuiäkseni, varsinkin kun/jos olen ollut yksin kuvaamassa. Ehkä käy niin että joka kerta kun totean näiden lattialankkujen kannattelevan, menen pari askelta eteenpäin. Talossa on jotain jännittävää ja kiinnostavaa - tai sitten minä olen vaan omituinen.. Edelleen olisi kiva kuulla kommentteja minkälaisia tuntemuksia nämä kuvat teissä herättävät, rohkeasti vaan! Herää myös kysymys mikä on oikeasti kaunista? Onko vain kauniilla asioilla oikeus kertoa meille tarinaa? Onko rähjäisen kuvan tarina automaattisesti surullinen ja ahdistava, vai kertooko se vain eletystä elämästä johon on kuulunut paljon ilojakin?

Mitä ovat miettineet ihmiset jotka täällä joskus asuivat? Mistä he iloitsivat, mitä surivat? Nykypäivän ihminen sisustaa kotiaan tietoisesti, haluten tehdä siitä kotoisan/rikkautta huokuvan/harmoonisen/vaatimattoman - niin, mitä milloinkin. Kun tässä talossa asuttiin, ei sisustaminen  ollut se tärkein juttu. Kuitenkin ihmiset ovat tavallaan aina sisustaneet. Köyhäkin perheenäiti näki kauneuden siinä että laittoi kimpun villikukkia pieneen lasiin tai mukiin, ehkä sunnuntaina pienen liinankin pöydälle. Se oli hänen näkemyksensä sisustamisesta, ja niinhän me teemme vieläkin. Mutta ovatko pienet ilot jääneet suurien linjojen alle? Onko ostettava uudet huonekalut tai vaihdettava tavaroiden järjestystä ennenkuin todella sisustamme? Osaammeko iloita pienistä "kukkakimpuista" jotka maksavat vain vaivan?

Mitä nämä seinät kertoisivat jos osaisivat? Ne ovat katselleet kun tuvan liedellä äiti on keittänyt ruokaa perheelleen, lapset ovat kirmanneet ulos suojärven rantamille ja tupsahtaneet sisään tuoden mukanaan raikasta ulkoilmaa, nuoruuden voimalla höystettynä. Ehkä täällä on opeteltu aakkosia ja numeroita, jos on kuuluttu siihen etuoikeutettuun ryhmään jonka lapset saivat koulua käydä. Elämänviisauksia on ainakin opetettu, yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta. Mitä oli mielessä niillä jotka tätä tapettia seinään kiinnittivät? Oliko ilo uudesta talosta, uudesta alusta, uudesta elämästä?

Kauneudentaju ja -tarve on meihin kaikkiin laitettu, niin torppariin kuin kartanonherraankin, oli sitten kyse kodista tai kuontalosta..

Kodikkaan kaunista viikkoa!