YLLI:ä

Meillä voi koulun oppitunnilla nähdä..

Yllättäen kauniiksi muuttunutta hakkuualuetta..

Syötävää kultaa..

upeaa vihreää ja vanhaa harmaata..

koiran joka itseään mangustiksi luulee..

punastelevia mustikoita..

partaisia puita..

punikkeja (juu tiedetään ettei se ole oikea nimi, mutta tytär nyt nimitti tämän sienen näin, ei varmaan tarvitse perustella miksi  - ja se oli aika looginen nimitys mielestäni)..

hetkellisesti kuivuneita keijupuronuomia..

isoja puita ja pieniä Punahilkkoja..

niitä joilla olisi paljon kerrottavaa..

niitä jotka uskaltavat poiketa joukosta..

sekä yksi punajalkaviklo.

Ihan mukavaa tämä koulunkäynti!

Pottumaista

Ennen muinoin lapset saivat koulusta perunannostolomaa. Eivätpä saa enää, ei edes kotikoulussa. Mutta opiskelun jälkeen suunnattiin koko perheen voimin perunapellolle, nostamaan aarteita maasta. Olemme hämmästyttävän aikaisia, yleensä nostamme pottujamme kovassa paniikissa räntäsateen tippuessa niskaan. Jos siis on jotain nostettavaa. Eräänä syksynä - kun nosto taas hieman viivästyi - mies löysi kaikista perunavaoista yhteensä kokonaista kaksi perunaa - ja nekin hän heitti kiukuspäissään metsään. Me jäimme nuolemaan multaisia näppejämme mutta lähitienoon myyrillä oli peruna-partyt..Siitä lähtien syttyy jotain murhanhimoista meidän muuten niin rauhanomaisiin silmiimme kun jossain edes vähän haiskahtaakin myyrältä. Ja kyllä tänäkin vuonna haiskahtaa, sen on todennut ikioma myyrä -eikun mäyräkoiramme.

Mutta kuten sanottu, olemme aikaisessa (sitä paitsi myyrät ovat ilmeisesti eksyneet tilapäisesti maa-artisokkapenkkiin joka on perunoiden vieressä, kääks), joten olemme saaneet kokea aarteenlöytäjän iloa joka talikollisessa..

Uuniperunoita, Janssonin kiusausta, muussia, keitettyjä perunoita, perunaleipää...nam nam..ja ihan luomuja kaiken lisäksi!

Ohoo..

Uskomatonta, minullekin tuli tällainen tunnustus Mäntylän emännältä (kiitos niistä teknisistä neuvoista, onnistuin sitten lopulta..:)), kiitos ihan tuhannesti,  et usko miten mukavalta se tuntui! Aika harvoin tulee kommentteja kirjoitettuihin teksteihin ja voi tulla olo että lukeekohan näitä paljon kukaan..laskuri tosin näyttää että lukee mutta tuo tunnustus tuntui todella kivalta, nyt on hyvä mieli kirjoittaa taas lisää!

Jaaha ja sitten niihin toisiin tunnustuksiin, hmm..mitäs minä sitten...

1. Haaveilen repäiseväni vielä joskus hankkimalla ison remontoitavan talon johon saisi saman katon alla Galleria Sycholdin taiteellemme sekä sisustuskaupallemme joka nyt toimii vain netissä.

2. Olen hieman laiska, tämä ilmenee varsinkin aamuisin. Aikaiset nousut ovat myrkkyä.

3. Rakastan ilta- vai pitäisikö sanoa yösyömistä. Hyvä sisustuslehti, lasi viiniä ja maukkaat voileivät tekevät iltahetkestä juhlaa. Harmi vaan että nämä juhlat näkyvät ulkomuodossa..

4. Pelkään isoja eläimiä kuten hevosia ja lehmiä. Yritän olla siirtämättä näitä pelkoja tyttäreeni joka pitää kovasti hevosista.

5. Olen kärsimätön. Jos ryhdyn johonkin työhön,  se pitäisi saada heti valmiiksi, muuten voi hihat palaa.

6. Inhoan yleisön edessä esiintymistä. Ajatus joukosta ihmisiä (vaikkakin ystävällisiä) jotka kaikki katsovat minuun, saa hien otsalleni.

7. Luomisvimman iskiessä unohdan kaiken muun. Ruoanlaitto tuntuu asialta jota tehdään jollain toisella planeetalla, koti katoaa ympäriltä. Onneksi vain tilapäisesti.

Siinäpä teille kauheita tunnustuksia. Toivottavasti selvisitte vain lievillä järkytysoireilla..;)

Vaihtelevaa pilvisyyttä

Tähän päivään on mahtunut lähes kaikki sääolosuhteet - on satanut, paistanut, ukkostanut, tuullut, ja varmaan vähän muutakin. Jos on tarkoitus lähteä aamulla liikenteeseen ja tulla vasta illalla takaisin, pitää mukana olla matkalaukullinen varusteita, kaikkea snorkkelista karvasaappaisiin. Epäilyttävästi tuntuu siltä että vuodenaika todella vaihtui ihan muutamassa päivässä. Lauantaina olimme vielä uimassa, vaikka olikin enemmän villapaitakeli. Viime vuoden ennätystä, viimeinen uinti 18.9,  taitaa olla mahdoton saavuttaa. Silti vielä sisimmässäni elättelen toiveita että tulisi  intiaanikesä ja yllättäisi ja sitten mentäisiin taas uimaan.

Nyt minun pitäisi saada tehtyä aasinsilta jotenkin outoihin valokuvauskohteisiin mutta en vaan mitenkään keksi miten..on siis vaan ronskisti hypättävä aiheesta toiseen eli: mahdan minä olla kamerani kanssa aika omituinen näky monien mielestä, seison kasvot (ja kamera) kiinni venevajan seinässä kun selän takana on upea merimaisema. Kuvaan minä sitä mertakin mutta kun seinässä näkyy jotain kiinnostavaa, oletteko huomanneet..

..ja mitäs tuolla näkyy, onko se karttakirjan sivu kenties..

..onpas runsasvetistä seutua..ja mikäs se tämä sitten on..

Hiiri ja nalle leikkimässä vai..kuka osaa arvata mitä tässä kuvassa oikeasti näkyy? Rohkeasti vaan kommentteja ja arvauksia tulemaan!

Ympärillämme on niin paljon mielenkiintoista nähtävää - oletko joskus pysähtynyt katsomaan?

Tarhamaista

Argh, ihan ensimmäiseksi on sanottava että hankin tänään silikoninäppäimistön joten älkää yhtään ihmetelkö jos tästä lähtien tekstissä on kirjoitusvirheitä..tämä tuli hankittua jotta mies ei menettäisi hermojaan alituisessa kliketiklok-metelissä, varsinkin kun kirjoitan usein myöhään illalla. No, tämä läpyskä on kieltämättä lähes äänetön (jos ei oteta lukuun näppäimistön ja penkin välistä kuuluvaa turhautunutta ääntelyä) mutta paljon muuta hyvää sanottavaa en keksi. Nappuloita saa hakata kuin olisi vanha kunnon kirjoituskone käytössä ja moni kirjain jää tulematta. Krjau - siis korju- siis korjaus-näppäin taitaa kulua eniten..

Tösö- anteeksi, siis tästä ei kuitenkaan ollut nyt tarkoitus kirjoittaa vaan kertoa vähän puutarhan kesästä. Kuten me kaikki jo tässä vaiheessa tiedämme, kesä oli kuuma ja kuiva, tämä vaikutti myös puutarhan satoon. Kaikkein parhaiten menestyivät pinaatit ja niitä söimmekin sitten innokkaasti sekä salaatissa että pannussa kevyesti käännettynä..

Välillä oli puutarhurilla niin monta rautaa tulessa että puutarha jäi heitteille, ja näky oli tällainen (älkää järkyttykö)

Tiedän, lohdutonta...rikkaruohot saatiin kuitenkin hallintaan sisulla - kunnes huomattiin että eihän niitä olisi saanut kitkeä pois vaan ne olisi pitänyt syödä! Jossain vaiheessa Strömsö-ohjelmassa käytiin läpi syötäviä rikkaruohoja ja mainostettiin kovasti vesiheinää. Pitkän tuumailun ja tarkaakin tarkemman tarkistuksen jälkeen uskaltauduimme kokeilemaan - emmekä sen jälkeen olisi muuta syöneetkään!! Ikinä enää en yritä hankalimman kautta kasvattaa salaattia vaan pidän huolen siitä että vesiheinällä on hyvä olla omassa isossa penkissään! Oikein harmittaa ettei sitä juuri enää kasva, söisin sitä edelleen hyvällä halulla..Raikas, mehukas, hieman krassimainen, ihana - ja kasvaa ihan itsestään! Kannattaa leikata veitsellä pienemmiksi palasiksi koska varret tuppasivat olemaan hieman "lankaisia". Kokeilkaa ihmeessä jos ette ole vielä tähän puutarhan aarteeseen tutustuneet! Meitä sitten harmitti miehen kanssa että kaikki nämä yhdeksän vuotta olimme menettäneet tämän ilon kun emme moisesta tienneet...

Minun ihannepuutarhani on ehdottomasti sellainen englantilainen cottage garden-tyyppinen, ei ryppyotsainen vaan viihtyisä, hieman villi ja boheemi. Ja kukkia pitää tietysti aina olla, myös vihanneksien välissä. Rakastan gladioluksia, ne kuuluvat ehdottomiin suosikkeihini. Tänä vuonna ne onnistuivat hyvin, osa ei ole vielä kukkinut mutta tulossa ovat (jos ei tule hallaa). Jostain syystä hajuherneet epäonnistuivat ihan totaalisesti tänä vuonna ja se on harmittanut, ne ovat suosikkilistan kärkipäässä myös. Kuvassa näkyvä kaari olisi pitänyt olla punaisten hajuherneiden peitossa mutta ei, ne muuttuivat ihan keltaisiksi ja kuolivat pois. Vettä saivat riittävästi. En käsitä, ennen ovat onnistuneet hyvin. Onko kellään samanlaisia kokemuksia?

Tästä nyt ei paljon selvää saa mutta vähän yleiskuvaa kuitenkin.

Tässä yksi varma kortti joka onnistuu aina - ainakin minulta. Minulla on kuulemma mummin kehäkukkapeukalo, hänellä oli näitä aina omassa kukkapenkissään ja ne kukkivat pitkälle syksyyn. Niin minullakin, kun muistan nyppiä siemenkodat pois. Kuin aurinko olisi pudonnut alas ja levittänyt ilon maton pellolle..

Meillä ei ole omia marjapensaita (paitsi yksi joka on menettänyt identiteettinsä eikä raukka enää tiedä olevansa marjapensas koska elää keskellä heinikkoa) mutta on ihan pakko laittaa teille tähän kuvasarja jonka kuvasin äitini pihalta ystävälleni joka tarvitsi marjakuvia lehtijuttuun (oho, tulipa lause!)..

Käsi ylös kenellä herahti vesi suuhun ja alkoi tehdä marjoja mieli!!

Niin, naapurissa on marjoja mutta meidän puutarhassa voi, jos osaa iltasella, auringon jo suunnatessa nukkumaan, kulkea hiljaa ja varovasti, nähdä pienen keijukaisen joka laulaa runollisia lauluja ison koivun keinussa..

Koiruuksia

Nyt on pakko kirjoittaa toinen juttu heti tähän perään, vaikka tuo edellinen oli niin merkittävä että sen olisi suonut olevan ensimmäisenä vähän aikaa. Kävi nimittäin niin että tämä meidän karvakorva, perheen nuorin jäsen, ilmoitti että ellei hänestäkin heti kirjoiteta jotain, hän ei ikuna enää laula huuliharpun säestyksellä. Tämä olisi niin suuri menetys ettemme uskalla ottaa moista riskiä, siispä tässä pieni kuvakertomus teemasta "tapahtui eräänä tiistaina":

"Mää en ymmärrä tätä peliä, mikä sen nimi oli, krokantti vai? En mää mahdu noista porteista läpi, maha tarttuu kiinni, tai se rautahökötys jää selkään. Pelaa mun kanssa mialuummin jalkapalloa jooko?

Oota vähän, mun täytyy ensin tappaa tää pallo. Nääin....

..ja nooin..

..ja tällä tavalla..

Huhhuh, ottipas se voimille..nyt voitaisiin aloittaa se pelaaminen?

Hei mikä sulle nyt tuli, miksi sä kuulostat ihan kissalta? En mää kissojen kanssa kyllä ala..ne kuuluu ajaa katolle!"

No niin, nyt kaikki ovat tyytyväisiä - vai?

Ekalla

Meillä majailee nykyisin pieni ekaluokkalainen. En oikein tiedä mistä hän on meille ilmestynyt. Sikäli kun minä nimittäin jotain muistan, meidän tyttäremme on sellainen taapero, juuri vieroitettu joka puhuu suloisesti pikkulasten tapaan ja leikkii onnellisena leluillaan. Mutta jostain meille on tupsahtanut sellainen pitkäsäärinen, välillä totisillakin ilmeillä varustettu, pitkätukkainen metsänkeijukainen joka osaa jo laskea vinhaa vauhtia ja on päästään monesti äitiäänkin nopeampi.

En tahdo millään tajuta ajan kulumista, vaikka sen tavallaan on hyväksynytkin, onhan sitä vierestä saanut seurata. Enkä minä toisaalta haluaisi että oma pikkuiseni olisi pikkuinen aina vaan, kasvaminen on luonnollista.

Suuria kyyneleitä ei meillä koulun alun johdosta tarvinnut onneksi vuodattaa - meillä kun koulu on viiden metrin päässä makuuhuoneesta. Halusimme nimittäin kokeilla toisenlaista koulunkäyntiä, kotikoulua. Tämä herättää ihmisissä vaihtelevia reaktioita kun kerron asiasta, moni on ihmetellyt että saako niin tehdä. En tiedä miksi tämä asia on niin tuntematon suomalaisille, esimerkiksi USA:ssa se on ihan tunnettu tapa käydä koulua. Kysymykseen miksi vastaan yleensä miksi ei? Miksi joku ei voisi tehdä eri tavalla kuin muut? Selvitettäköön vielä että tämä on siis ihan laillinen tapa käydä koulua myös Suomessa, meillä on oppivelvollisuus mutta ei koulupakkoa. Tarkoittaa siis että esim äiti tai isä voi sitoutua opettamaan lastaan kotona näin halutessaan. Lapsen edistymistä seurataan kouluviranomaisen taholta yleensä kahdesti vuodessa tapahtuvissa seuranta-tapaamisissa. Halusta opettaa kotona tehdään ilmoitus oman paikkakunnan sivistystoimelle. Kunta ei ole velvollinen varaamaan kirjoja kotiopetuksessa olevalle, mutta esimerkiksi meidän kuntamme teki sen suurenmoisen päätöksen että saimme kirjat koulun taholta. Olemme siitä tosi iloisia, osin siksi että kaikkien tarvittavien kirjojen ostaminen olisi ollut iso menoerä, ja osin siksi että näin tyttäremme pysyy hyvin tasatahdissa muiden kanssa ja pääsee hyvin jyvälle jos/kun on aika aloittaa tavanomainen koulunkäynti jossain vaiheessa.

Katsotaan siis vuosi kerrallaan miten menee ja sitten päätetään jatkosta sitä mukaa. Sosiaalinen puoli on tietysti yksi aspekti jota moni ehkä miettii tässä tapauksessa. Täällä peräkylällä kun ei niitä samanikäisiä juuri näy. Meillä on kuitenkin seurakuntamme puolesta kaikenikäisiä ystäviä, ja tarkoitus olisi hankkia joku harrastus jossa ehkä saisi lisää samanikäisiä kontakteja. Tarkoitus kun ei ole tehdä lapsesta mökkihöperöä erakkoa.

Koulu alkoi täällä virallisesti eilen eli 17.8, mutta me olemme aloittaneet vähitellen jo viime viikolla, uudenkarheat kirjatkin kun olivat niin houkuttelevia. Hyvin on mennyt tähän mennessä, vaikka nyt jo on helppo ymmärtää että haasteita tulee riittämään vaikka lapsella on jo periaatteessa tokaluokkalaisen valmiudet mitä tulee noihin oppiaineisiin. Tämä vaatii kurinalaisuutta ja järjestelmällisyyttä, on muistutettava itseään siitä että lapsi on todella koululainen nyt eikä kaikki ole niinkuin aiempina vuosina. Koulutyölle on varattava oma aika joka päivä, eikä koulupäivää peruta vaikka väsyttäisi. Uskon silti haasteista huolimatta että tästä tulee kiva ja mielenkiintoinen vuosi meille molemmille, arvokas kokemus ja muisto. Ehtiihän sitä sinne kylmään maailmaan vielä..Sitä paitsi uskoisin että aika moni olisi halukas vaihtamaan paikkaa meidän kanssamme sitten kun pakkanen paukkuu ja talviaamu on pilkkopimeä. Me laitamme töppöset jalkaan, sytytämme kaminaan tulen ja teemme koulutehtäviä kynttilän tunnelmallisessa loisteessa...

Elokuisena maanantaina..

Tällä kertaa ei paljon sanoja - vain muutama tunnelma kännykän kameralla ikuistettuna, tänä lämpöisenä elokuun päivänä..

Botaniikkaa ja muuta lomallista

Se osoittautui yllättävän vaikeaksi - se ei minkään tekeminen. Työ on ollut joka päivä, enemmän tai vähemmän, osa elämää ja aika ennen Konstrundania oli tietysti erityisen hektistä. Kun kaikki oli sitten ohi ja loma alkoi, ei se ollutkaan täysin kivutonta. Tämä on varmasti tuttua kaikille jotka ovat päässeet vuosittaiselle lomalle, onhan siitä tehty jopa tutkimuksia. Kuinka kauan kestää ennenkuin todella tuntee että "nyt olen lomalla ja on hyvä olla". Yrittäjä + loma on vielä luku sinänsä, varsinkin jos työskentelee kotona kuten minä.

No, olemme siis kuitenkin lomailleet, parhaiten se tuntui tapahtuvan siten että tehtiin pikku pyrähdyksiä sinne sun tänne, pois kotipihasta. Kuten esimerkiksi sinne missä keksit hymyilevät..

Näkymä rantaravintolasta oli ihastuttava, oli hyvin helppoa kuvitella olevansa ihan jossain muualla..syödessä saimme huikeanrohkean idean jäädäkin yöksi vaikka siihen ei oltu varustauduttu mitenkään. Järki tosin voitti kun totesimme vaatimattoman mökin maksavan lähes 80 euroa yöltä. Mitä kaikkea muuta kivaa sillä voisikaan tehdä kuin nukkua huonosti. On kuitenkin todettava että teki hyvää ajatella hetken niin, siis tavallisuudesta ja turvallisuudesta poikkeavasti, että jää yöksi ilman mitään pakaasia. Se oli jotenkin vapauttavaa, kuin suuri seikkailu. Höh, hassua..

Jos satamamaisema siirsi eri mantereelle, tämä näky siirsi eri vuosikymmenelle. Koskas ne Ansa ja Tauno tulevat..

Uimassa piti totta kai käydä, tungosta ei juuri ollut. Ovatko suomalaisetkin jo niin hemmoteltuja että jos ei ole +30, ei uimaan voi mennä? No ei se kyllä haitannut, ihan mukavaa kun sai olla kuin omistaisi koko rannan. Vesi oli yllättävän kylmää ja pientä sinileväongelmaa näkyi muttei hälyttävässä määrin. Kameraa piti tietysti raahata mukana ja vähän käyttääkin vaikka ihan mahassa vääntää kun ajattelen mitä ne pienet hiekanjyväset tekevät siellä "koneiston" sisällä - ainahan niitä sinne joutuu vaikka ei kameraa ihan hiekan sisällä pyörittäisikään. Olisi ehkä aiheellista muutenkin huoltaa tuo niin tuiki tärkeä työkaverini..

Muutamaa päivää myöhemmin suuntasimme sinne missä eivät keksit hymyile vaan aurinko itse. Tosin aluksi näytti kyllä että oli hymy hyytynyt, kun ehdimme Turkuun saakka oli taivas pimeä kuin yöllä ja vettä vihmoi tuulilasiin oikein olan takaa. Tarkoitus oli mennä kasvitieteelliseen puutarhaan ja sinne myös sitten mentiin, onhan siellä onneksi nähtävää myös sisällä. Ja kas ihmettä, sade väistyi pilvijoukkoineen ja pääsimme ihastelemaan myös ulkoistutuksia. Lämmin kesä tosin oli "kukittanut" kaiken tavallista aiemmin joten saalis ei ollut kovin suuri. Ei se haitannut - tytär joka myös kuvaa (vaikka on siis vasta 7 v) oli ihan seota onnesta, hän kuvasi yhtään liioittelematta varmasti IHAN KAIKEN..Oli ilo katsoa hänen intoaan, miten  lapsi ihan totta voi ihastua niin paljon puutarhasta. No, ei se kai ole ihme kun on tällainen äiti..

Rannalle piti tietysti myös päästä, ja se tuntuikin ihan mukavalta kun oli raahannut raskasta kameralaukkua sateen jäljiltä höyryävässä puutarhassa. Sinilevää oli täälläkin mutta uimaan sai kuitenkin mennä kun kävi saman tien suihkussa.

Tämä ei siis ole sitä sinilevää vaan nämä ovat merenneidon hiukset.

Pieni ihminen, kova betoni, suuri meri. Kaunista. Samoissa maisemissa on otettu muuten meidän hääkuvamme (rannalla, ei tuon betonin päällä) yli yhdeksän vuotta sitten. Tulee aina vähän nostalginen olo kun käymme kyseisellä paikalla, muistojen rannalla.

Pikku hiljaa olen taas alkanut töitäkin tehdä ja se tuntuu pienen paussin jälkeen ihan mukavalta. Paljon ihania juttuja on tulossa tuonne nettikaupan puolelle kunhan vaan saan ne kuvattua ja niin pois päin..Siihen asti - mukavaa viikonlopun jatkoa ja ei saa sitten valittaa vaikka on kuuma, kyllä se loppuu aikanaan.

Ensi viikko onkin jännä viikko - mutta siitä lisää myöhemmin..

Tulipas pitkä juttu, toivottavasti jaksoitte lukea..